Tänä iltana oli ilo vierailla hiljaisessa koirapuistossa, Helsingin Rajasaaressa. "Romeo ja Julia" siellä kuhertelivat. Oli niin romanttista, että!
Kaksi mustarastasta:
"Minulla on nyt muuta tekemistä.", vastasi naaras ja liiteli sinne tänne.
"Tulisitko kuitenkin tähän oksalle vierelleni?", aneli koiras.
"Jos pyydät oikein kauniisti.", hihitteli naaras ja teki parhaimmat lentokuvionsa. Samalla se tietenkin yritti näyttää vaatimattomalta ja viehkeältä.
"Tämä ei olekaan helppo nakki.", pohti koiras mielessään. Se pöyhisteli sulkiaan ja teki myös pienen lentonäytteen. "Näytinköhän kyllin nopealta ja ketterältä...", se ajatteli ja teki varmuuden vuoksi saman uudestaan.
"Tule nyt vaan tänne, näin kaunis iltakin. Aurinko laskeutuu tuolta takaa. Tästä viereltäni näet paremmin.", koiras aneli taas.
Tätä jatkui tovi. Koiras alkoi hermostua, mutta pidätteli itseään. Se epäili, ettei sen karisma purenut. Siksi se teki seuraavan siirron. "Tulisitko katsomaan pesääni, olen rakentanut sen kauniiksi. Tänne mahtuisi toinenkin...".
"Ehkä, ehkä...", kiusoitteli naaras vain.
"Noh, minä odottelen täällä.", koiras yritti olla tyyni, mutta sisällä kuohui: "Mikä naaras!"
"Hihhih!", naaras vain virkkoi, mutta ääni paljasti kaiken. Se alkoi soida uudella tavalla ja moninaisemmin.
Tämä ääni sai koiraan kurkistamaan pesäkolostaan ja jatkamaan houkutteluaan omilla äänen moninaisuuksillaan...
Miten tarina päättyy, sitä en nähnyt. Mutta olen vakuuuttunut, että kiusoittelun loputtua naaras lensi ilomielin koiraan pesään ja lopulta he kaksi saivat toisensa. Ja pian on pesä täynnä mustarastaspoikasia...
Pitää mennä uudelleen seuraaman näiden ihanien kuhertajien elämää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti