Kuka kertoisi minulle kauniin tarinan. Sen tarinan, jolla lapsena sai turvallisen ja hyvän mielen. Kukaan ei enään ole kertomassa aikuiselle sitä tarinaa. Siispä yritän kertoa sitä itse itselleni. Yritän todistella tarinalla, että tyttö pärjää. Tyttö on pian iloinen. Tytöllä on kaikki hyvin.
Kuinka tärkeää onkaan, että meillä on yhteys omaan itseemme. On ystävyyssuhde sisimpämme kanssa. Silloin voimme kertoa itselle muutakin kuin tarinoita. Voimme kertoa asioita, jotka ovat totta. Voimme kehua ja kannustaa itseämme. Niin paljon kun sielu sietää. Ja sieluhan sietää.
Voisimme myös opetella sanomaan asioita ääneen. Sellaisia pieniä ja viattomia, positiivisia huomioita. Toisesta ihmisestä tai asioista. Ne voisivat tulla suusta pidättäytymättä. Ilman taka-ajatuksia.
Sanomme kehuja vain, kun on pakko. Kun on työpaikan kehittämispäivä tai läksiäiset. Kun tavataan uusi ja kiinnostava ihminen. Tai kun haudataan ihminen. Kuolleesta löytyy hienoja sanoja kirjoihin asti.
Kauniit ajatukset ja teot tulevat aina antajalle takaisin. Jos ei muuta syytä löydä, niin tällä uhalla voisimme yrittää parantaa tapoja. Voisimme kasvattaa uudenlaista kulttuuria, joka perustuisi positiivisiin huomioihin. Mitä kaikkea saisimmekaan tällä ajattelutavalla aikaan. Ehkä ylikansoitetun maan sillä rakkauden määrä varmasti kasvaisi.
Positiivisuus ei tarkoita kriittisten silmien sulkemista. Se ei tarkoita realismin puutetta. Se tarkoittaa rehellisiä silmiä, joilla on tahto luoda parempaa maailmaa.
