Tapasin kerran Helsingin Kalliossa herttaisen, mutta surullisen ja kodittoman juoppomiehen. Hän kertoi minulle tarinansa. Hän oli ennen sitä ollut aivan tavallinen mies, joka oli kouluttanut itsensä, menestynyt työssään, perustanut perheen ja rakentanut talonsa omin käsin. Mutta tuli 90-luvun lama ja se vei kaiken hänen rakentamansa. Ensin työn, sitten talon ja lopuksi vaimon sekä lapset. Ablodit ja kehut loppuivat, miehen elämältä putosi pohja. Ja silloin, kun on vaikeinta, tyypillinen suomalainen mies tarttuu pulloon.
Tälle miehelle pullo jäi ainoaksi elämän sisällöksi ja sen ympärille muodostui koti. Ihminen on oman elämänsä näyttelijä ja tarina olisi voinut saada sankarillisen käänteen ja palata ablodeihin, mutta näyttelijä oli luovuttanut ja tekemässä itsemurhaa. Byrokratian mahti näkee vain sen hetkisen ihmisen ja tilanteen, tässä tapauksessa rosoisen miehen pullon jatkeena. Näistä eväistä syntyy suomalainen kodittomuus.Koti mielletään paikaksi, jossa on oma tila olla ja omat tavarat ympärillä. Se on paikka jossa levätä, syödä ja peseytyä. Siellä riisutaan julkinen maski, siellä ei tarvita intimiteettisuojaa. Sinne kokoontuu perhe, siellä rakastetaan ja rentoudutaan. Yksinäisellä on siellä omat lohtunsa.
Monella suomalaisella on upea ja iso koti. Perheillä on tilaa jakaa koti osiin, joista lapset saavat jo pieninä omat huoneensa. Tiloilla määritellään, mikä on kenenkin ja mitä tehdään missäkin huoneessa. Vielä 70-80-luvuilla pieni perhe saattoi tunkea itsensä kaksioon, jolloin makuuhuone jaettiin vain seinätilan mukaan. Lapset ja aikuiset nukkuivat samassa tilassa. Siinä tilassa myös leikittiin, luettiin ja kuunneltiin musiikkia. Oma tila antaa etäisyyttä, kykyä kasvaa nopeammin irti ja itsenäistyä, mutta se myös liu´uttaa perheenjäseniä helpommin erilleen toisistaan. Omaan tilaan on helpo paeta riitaa ja siellä voi mutustella itsekseen aamiaisen ja välttyä monelta perheen sisäiseltä kohtaamiselta. Kohtaamisilta, jotka ovat tärkeä osa perheensisäistä yhteydenpitoa ja ihmisenä kasvamisen sekä olemisen taitoa. Nämä kohtaamiset ovat kuin perheen liima, jolla kiinnitetään henkilöitä yhteen.
Tuntuu, että tämä sitkeä yhteenkuuluvuutta luova aine on monesta perheestä loppunut, se ei ole riittävän pitävä tai sitä käytetään väärin. Perheensisäisten ongelmien määrä on kasvanut tai ainakin julkisuudessa lisääntynyt. Näkyyhän se viranomaisten tilastoissakin, etenkin huostaanotettujen lasten määrän kasvuna. Jos perhe ei seurustele kotona keskenään tai jos aikuinen liimaa itseään liikaa työpaikan tuoliin tai lähikapakkaan on itsestäänselvää, että perheen yhteys heikkenee.
Viimeaikaiset tapahtumat, kuten "Bulevardin perhesurma", "Laajasalon perhesurma" ja Pihlajasaaressa kolme viikkoa piileskellyt mies, järkyttävät. Kuka haluaa tieten tahtoen myrkyttää kotinsa ja tappaa lähimmäisensä, joiden kanssa ja joiden vuoksi on kotinsa ja arkensa rakentanut? Kuka taas haluaa paeta kotiaan ja piiloutua kylmään saareen? Kertooko nämä esimerkit, ettei elämän liima ole oikealla paikalla? Liimaa ei ole omaan kotiin, lähimmäisiin ja ennenkaikkea omaan sydämeen. Sillä jos tämä hengen ravintona toimiva liima olisi, ei kai viha, mustasukkaisuus, epätoivo tai mikään mielen tuholainen pääsisi pesiytymään aivoihin ja paisumaan noin isoksi ja itseään tuhoavaksi.Nämä tapahtumat kertovat myös, että kodittomuus on laajentunut monenlaisten ikävien ilmiöiden sisälle. Enään ei riitä, että kadulla asuu onnettomia, elämänlankansa menettäneitä juoppoja, nyt siellä asuu pakenijoita ja murhaajia tai sinne ei edes ehdi elävät ihmishenget. Omassa kodissa tehtyjen perhemurhien määrä on hurja. Paikassa, jossa pitäisi olla rakkaus, lämpö ja turva, katkaistaan alkavakin elämänlanka. Kodista on tullut katuakin vaarallisempi paikka.
Jotkut ihmiset antavat liikaa valtaa ulkoisille asioille, he liimaavat itseään asioihin, joiden vuoksi he lopulta hävittävät taidon olla yhteydessä itseensä. Tärkeintä olisi pitää yhteys sisimpäänsä ja huolehtia, että liima riittää oman sydämen kiinni pitämiseen. Todellinen koti sijaitsee sydämessämme ja se antaa meille elintärkeätä turvaa ja tasapainoa. Silloin koti ei ole vain kauniit marmoriseinät vaan koti kulkee mukana kaikkialla, minne menetkin. Se voi istua bussin penkillä. Se voi pyöräillä tuulessa. Se voi soida musiikissa. Se voi näkyä tähtitaivasta ihaillessa. Se voi olla pienessä kodassa Suomen Lapissa tai aurinkoterassilla Indonesiassa. Tai se voi katsoa kalterin takaa ja maata kivussa sairaalassa.
Pidä rakkauden liima aina mukanasi ja voitele sydäntäsi sillä. Silloin et ole koskaan koditon.
