Kukkani sai ravinnelisää

Joidenkin ihmisten kanssa uin samaan suuntaan. En välttämättä samallalailla, toinen voi kroolata ja minä uin sammakkoa, mutta suunta on sama. Tunnen heti kenen kanssa voin uida rinnakkain tuntematta oloa epämukavaksi tai taistelematta etulyöntiasemasta. 

Kohtasin tänään samaan suuntaan uivan ventovieraan. Veden pinta lainehti samalla tavalla kuin ystävän kanssa. Oli helppo tehdä uintiliikkeet hänen vierellä. Oli keveä ja samalla maatunut olo. Tunsin, miten hengitys laajeni ja uintitekniikka parani. Kohtaaminen antoi minuun ryhtiä ja kannusti jatkamaan pidemmälle kuin kuvittelinkaan jaksavani. 

Tällaiset kohtaamiset ovat elämän suola. Ne tuntuvat sisimmässä ja antavat uudenlaista virtaa kehoon. Se virta on tehty toivosta, ilosta ja yhdessäolemisen tunteesta. Nämä kohtaamiset muistuttavat omasta erityisyydestä ja siitä, että on olemassa muitakin samalla tavalla erityisiä. Se tuntuu sisälläni kukalta, joka ei saanut ainoastaan vahvistavaa kasteluannosta vaan extra-vahvistavaa ravinnelisää. 

Toivoisin, että kukkani vahvistuisi päivä päivältä ja se olisi joskus niin vahva, että se yhdistyisi muiden kaltaistensa kukkien kanssa. Ne yhdessä tekisivät kauniin sydämenmuotoisen köynnöksen.

Satulan päällä sauhuaa

Monissa helsinkiläisissä pyöräilijöissä, lokeissa ja niissä kamalissa kakkahanhissa on jotain samaa. Samaa ahneutta, ärtymystä ja jopa agressiivisuutta. Ne ovat kesyyntyneet jääräpäisiksi kaupunkilaisiksi. Niillä on iso ego, jolla ne hallitsevat valtaamiaan alueita. Ne eivät siedä kanssaihmisiä reviirillään vaan hyökkäävät päälle.

Kaikkihan tietävät kauppatorin lokit. Kalaverkko päässä voi jotakuinkin onnistua syömään toripullansa. Ahnehtivat nokat voivat silti tökkiä päätäsi. Entäs hanhet. Ne makoilevat puistojen ja merenrantojen parhaimmilla ruohikko-osuuksilla. Ne ovat juuri siellä, missä aurinko paistaa ja käy kivasti merituuli. Siellä, minne itse haluisi asettua piknik-eväittensä kanssa. Mutta kas, kakkaa ruohikko täynnä. Ruohikko ja hanhet voivat hyvin (ja lisääntyvät vinhasti), mutta ihmiset lakkaavat harrastamasta puisto-piknikkejä...

Vihaiset pyöräilijät ovat melko uusi lajinsa. Heidän yhdennäköisyys toistensa kanssa on yllättävä. Nämä pikakiitäjät ovat varustautuneet parhaimpiin pyöriin ja pyöräasusteisiin. Niillä on suu tiukkana viivana, mustat pyöräilylasit ja aina kiire. Ne eivät siedä hidastelijoita tai normaaleja sunnuntai-ajelijoita. Silloin kilistetään kelloa ja kovaa, tai mennään suoraan päälle. Koiranulkoiluttajat saavat olla tarkkana, ettei pieni koira lennähdä pikakiitäjän ilmavirran mukaan. Jopa auto on ylimääräinen este. Risteyksessä kääntymistä odottava auto ei voi tulla eteen. Kuskille näytetään nyrkkiä ja kun nyrkki ei tehoa hakataan auton lasia. "Mitäs hittoa tuli hidastamaan menoani, tää on mun suojatie!".

Missä on pyöräilyn peace and love- meininki? Kaipaan enemmän sellaista leppoista ja huoletonta pyöräkulttuuria, jossa kukkaistytöt ja pojat ajelevat vaihteettomilla mummopyörillään ja ehtivät ottaa katsekontaktia muuhunkin kuin tien pintaan. Matkanteosta nauttiminen voi olla tyydyttävämpää kuin suorituskeskeinen kilpa-ajo oman kuntonsa kanssa. Ei siinä, salittakoon urheiluhenkisyys kaikille, mutta ylimielinen ja töykeä tienvaltiatar-mentaliteetti ei ole oikein. Liikenne ja elämä muutenkin on kompromissia kaikkien siellä olevien kanssa. Yhteiseloa ja oloa. Elämänasenne ja persoonan muu tyyli näyttää valitettavasti kantavan satulan päälle.

Lauantaina tuli poljettua n.15-18 kilometriä ja nähtyä monta ihanaa paikkaa.