maanantai 19. maaliskuuta 2012

Kosketus koskettumiseen

Milja Sarkolan kirjoittama ja ohjaama näytelmä "Perheenjäsen" jätti tuskin ketään kylmäksi. Ei ainakaan aplodien pituuden perusteella. Iso märkä kyynelkin näytti muutaman katsojan silmäkulmasta tippuvan.

Hyvä esitys toimii tehokkaana tapana koskettaa ihmistä. Teatteri-esitys voi olla kaunis visuaalinen elämys tai tarinankerronnaltaan mielenkiintoinen, mutta koskettava siitä tulee vasta, kun se pääsee ulkoisesta ärsykemaailmasta ihon alle. Ihomme alkaa värähdellä ja jopa karvat voivat nousta pystyyn. Energia lähtee liikkeelle kehossamme ja täytymme lämmöllä. Tunnemme, miten sisällemme maalautuu surun ja ilon sekoittama värimaailma. Joillain meistä tämä purkautuu kyynelkanavien kautta nenäliinaan. Jotkut taas pidättävät sen sisälleen kuin suuren salaisuuden. Koskettuminen on niin yksityistä ja haluamme kokea sen itseksemme.


Esityksen, jossa pääsee näin huikeaan kokemukseen, täytyy olla aito. Siinä täytyy olla tunnetta, elämisen tuskaa ja taitoa. Siinä on oltava tässä ja nyt koskettavia tunteita. Teemoja, joiden ohitse kukaan tunteva ei voi kävellä hätkähtämättä. Esitys, joka koskettaa liikutuksen kyyneliin saakka, vaikuttaa alitajunnan ja kehon kokemuksen kautta meihin. Se on kiertotie ihmisen karuun psyykeeseen, jossa on paljon rajoituksia, vaatimuksia ja kielteisiä tunteita.


Alitajunta ja keho eivät pysty kieltäytymään kokemastaan. Niiden aito viisaus imaisee itseensä jopa sellaisella voimalla, että ihminen häkeltyy kokemastaan. Jos psyyken hillintä ja kontrolli pettää, olemme aitojen tunnekokemusten äärellä. Se vavahduttaa sitä, joka ei ole siihen tottunut. Meidänhän ei ole sallittua elämöidä tunteidemme kanssa. Mitä hillitymmin käyttäydymme, sitä paremmalta uskomme näyttävämme. Sivistynyt ihminen on tasapainoinen. Vuolas itku tai nauru ovat järjettömyyden, jopa sairauden merkki.






Vaietun kulttuurin muuri aukeaakin juuri koskettumisen hetkellä. Se revittelee psyyken uskomukset hiiteen ja antaa ihmisen olla edes muutaman minuutin ajan oma itsensä.











Koskettuminen on tila, jossa tunnemme olevamme elossa. Hetki, jonka ei toivoisi päättyvän. Se antaa jokaiselle ihmiselle elämisen ja olemisen toivoa. Elämä laskeutuu silloin eteemme ja muutumme pieniksi ihmisiksi. Olemme liikuttuneita siitä, että voimme olla elämän syleilyssä. Sulaudumme johonkin suurempaan ja olemme läsnä lohdullisen kokemuksen kanssa.









Silti koskettumisen hetki voi sisältää myös pisteliäitä tunteita, jopa kipua. Menneisyys ja muistot elävät solumuistissamme ja koskettava hetki avaa reitin solujen puutarhaan. Kauniiseenkin puutarhaan kasvaa aina rikkaruohoja ja niitä on kitkettävä pois. Mikäli puutarhan tuhokasvit ovat jääneet kitkemättä menneinä aikoina, on ne siellä odottamassa ja aiheuttamassa hankaluuksia. Rikkaruohot on jossain välissä otettava käsittelyyn, mikäli haluaa puutarhansa säilyvän hengissä. Läksyt eivät tule tehdyksi tekemättä niitä.