Helsingin keskusta. Klo 22.45. Kävelen kadulla. Vastaan kävelee toinen toistaan rosoisempia hahmoja. Grillin edustalla niitä piisaa oikein jonoksi asti.
Näky on sama kuin klo 18 samana päivänä, kun jonkinlainen monstereitten letka täytti Mannerheimintien. Joku paraati, jossa ihmiset olivat pukeutuneet verisiin palttoisiin. Nyt samat henkilöhahmot linkuttavat tietä pitkin, puuttuu vain verinen naama.
Jos en tuntisi suomalaista viinakulttuuria, olisin varmasti pöyristynyt, jopa järkyttynyt.
Nakkijonossa näkee sitten tuloksen. Ripset roikkuvat jo puolitiessään, kun kännissä vuodattavat kyyneleitä. Miehellä sinappia naamatäynnä.
Katujen örinästä saisi hienon luontodokumentin: "Näin ääntelee ihminen". Rosoisista kasvoista heijastuu sumu ja tyhjyys. Melkein voin kuvitella savua koko ilman täyteen.
Kaikki tuntuvat silti hyväksyvän toisensa. Kukaan ei ihmettele toisen rosoisuutta. Se, ettei pysy pystyssä on aivan ok. Vähän suolakurkkua silmäkulmassa, ei siihenkään kukaan kiinnitä huomiota. Viikonloppuiltana ymmärrys kasvaa, kulttuuri antaa siihen myöten. On normaalia käyttäytyä juuri noin.
Humalainen porukka möyrii eteenpäin. Tai ryömii... Laahustaa... Koikkelehtii... Horjuu... Kaatuilee... Heiluu... Huojuu... Jokatapauksessa, se on kuin kasa jotain ylimääräistä ainetta. Kaukaa näyttää melkein epämääräiseltä oliolta. Olenkohan kadun ainut selvä. Naurattaa ja itkettää samaaan aikaan. Menee vaan jotenkin hilseen yli.
En halua tietää, miten aamuyö sujuu. Missä kunnossa nämä kaunottaret ja kulkurit ovat silloin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti