lauantai 17. maaliskuuta 2012

Löytö metsästä


Harmaasta metsästä huokui valoa, lumi oli pudottanut itsensä kalliolta.
Se valui läikehtivänä jäisenä koskena alas luokseni.
Se soljui siinä elävänä, vaikka jäiset kiteet samalla niin paikoillaan pysyivätkin.



Jää leikitteli itsellään, suli inhimillisiin muotoihin. Saatoin ottaa sitä kadestä ja tuntea, miten se halusi koskettaa minua.
Koski virtasi alati ja rakensi uusia kanavia. Silmissäni suhisi pisaroiden määrä.





Jäätynyt kauneus kosketti hetken. Harmaa metsä oli kaikkea muuta.

torstai 15. maaliskuuta 2012

Kuunnellaan, mitä lemmikeillämme on asiaa!


Eläimillä ja ihmisillä on paljon yhteistä. Yksi asia on kyky provosoida toimintaansa, mikäli haluaa tulla kuulluksi. Eläimet osaavat näyttää tunteitaan moninaisina tekoina, mutta tarvittaessa ne osoittavat tekonsa hyvinkin näkyvästi ja häiritsevästi. Yleensä tämä äärikäyttäytyminen tapahtuu vain, koska he eivät tule ymmärretyksi omistajilleen muulla tavoin. Me ihmiset olemme niin omissa maailmoissamme, ettemme ole herkistyneitä näkemään pienen lemmikkimme ääntä. Emme huomaa, mitä kaikkea se kertoo meille ennenkuin sen ääni on meidän mittapuulle liiankin painokas. Monen kissan ja koiran tukahdutettu ääni lirisee keltaisen nesteen muodossa puhtaille sängyn peitteille. Sillä hetkellä katkeaa yhden jos toisen ihmisen hermosolu ja lemmikki lentää leppäkeihäänä kauas näköpiiristä.

Eläinkommunikoija Maiccu Koistisella on erikoinen lahja, hän kykenee kuulemaan eläinten hiljaisen äänen. Hän saa yhteyden eläinten sisimpään ja kommunikoi heidän kanssaan. Maiccu pystyy ottaa yhteyden eläimeen jopa toiselle puolelle maapalloa. Tässä ajattomuus ajaa asiansa, maapallon rajathan eivät koske sisäisiä taajuuksiamme. Maicun ansiosta moni lemmikkinsä haasteisen käyttäytymisen kanssa kamppaileva on saanut vastauksia ja oppinut ymmärtämään, mitä eläin kertoo. Miksi sieltä sängystä löytyy joka päivä sitä keltaista nestettä, miksi koira haukkuu aina sille tietylle ihmiselle tai mitä emakko suree? Eläinten käyttäytymisen takaa löytyy aina loogisia syitä. Skeptisetkin ovat viimeistään siinä vaiheessa pudottaneet silmänsä päästä, kun Maicun tulkinta ja siihen reagoiminen ovat oikeasti tepsineet. Kiukku-Kalleksi nimetty koiravanhus onkin muuttunut yllättäen lempeäksi itsekseen.

Koirapuistot ovat mielenkiintoisia kenttiä kuulemaan koiranomistajien kokemuksia lemmikeistään. Taannoin kuulin, että erään "mamman" koira tuhoaa vielä 10-vuotiaanakin kaikki eteisen kengät, mikäli joutuu olemaan liian kauan yksin kotona. Toinen koirayksilö taas inhosi vesisadetta ja se ei kertakaikkiaan lähde ulko-ovea pidemmälle sadesäällä. Yksi uros koira merkkailee jopa ihmisten jalkoihin. Yleensä tämä uhmakas persoona protestoi sillä tavoin käskyjä, mutta koirapuistossa teki tämän ihan viattoman henkilön jalkoihin.

Koirat saattavat kertoa mielipiteensä ja se pitää kuulla, mutta omistajan eli laumanjohtajan tehtävä on asettaa koirallensa rajat. Rajojen avulla koiraa autetaan tunnistamaan paikkansa laumassa, päästämään irti omista rajoituksistaan ja siten sille opetetaan uutta käyttäytymismallia. Kuulostaa, että etenkin monet naiset eivät toimi uskottavan laumanjohtajan virassa vaan tunteilevat ja empatisoivat koiriansa niin, että näille kehittyy vääristynyt suhde omistajaansa. Käy varmasti raskaaksi jos koira määrittelee ulkoilusään, etenkin Suomen olosuhteissa, jossa sataa puolet vuodesta.

Eläimet peilaavat ihmisiä ja aistivat energiamme ennenkuin itse itseämme edes tajuamme. Eläimet edustavat tässä määrin ympärillä oleviaan ihmisiä. Tunnin kävelylenkki koiran kanssa lähiössä voi mielestäni vastata vuoden asumista siellä ilman koiraa. Remmin päässä kulkeva koira on kuin antenni ympäristöön. Siten voi tunnustella kanssaihmisten käyttäytymistä, kuten kontaktin ottoa ja avoimuutta. Elekieli kertoo jo paljon, kiristyykö omistajan remmi, kun lähestymme, vaipuuko katse maahan ja onko olemus torjuva. Valitettavasti remmiään kiristelevä omistaja ruokkii sisäänpäinkääntyneisyyttä sekä itsessään, että koirasssaan ja sillä ei ole koskaan hyvät seuraukset. Luonnollista on antaa elävien otusten toteuttaa oleellista tarvettaan eli olla yhteydessä toistensa kanssa.

Eläimet ja ihmiset ovat osa luontoa ja sen kiertokulkua. Olemme täällä toisiamme varten. Eläinten avulla voimme oppia merkittäviä asioita itsestämme. Se vaatii kuitenkin laskeutumista hetkeen ja olemisen sietokykyä. Se ei ole helppoa sillä me olemme tunkeneet itsemme niin syvään kiireeseen. Jospa kuitenkin ottaisimme pienen tauon kotitöihin ja menisimme sen pienen puudelimme viereen vain silittämään sitä ja kertomaan sille, miten rakas se on.


Tässä eräs tuholainen lempipaikallaan punaisella matolla. Mitä hän halusi kertoa? Tai tekikö tilaisuus vain varkaan, kun pahvijätteet olivat kuonon ulottuvilla. Samana päivänä kaveri sai liudan uusia luita, jospa punainen mattokin pysyisi nyt rauhassa.


keskiviikko 14. maaliskuuta 2012

Hengitä aamu sisääsi, synny uuteen hetkeen!


Aamu aurinko hellii vuoteeseen saakka, mikä nautinto! Kevät on tuonut päiviin pituutta ja valo on suorastaan indikaattori kuvaamaan monen ihmisen kykyä toimia. Valo tuo kehoon uutta energiaa ja näin on paljon helpompi puhaltaa vanha ilma pois. On aika avata ikkunat kehon maisemiin ja katsoa sieluansa uusin silmin.

Meillä suomalaisilla on tämä etuoikeus vuodenaikojemme jyrkkien ilman vaihtelujen vuoksi. Talvella on mahdollisuus käsitellä sisäistä kuona-ainettaan, joka on kuin henkistä vuodenaikojen vaihtelujen jätettä. Sen kertymisen tarkoitus on alleviivata tärkeitä tunnekokemuksia, jotka ovat jostain syystä jääneet käsittelemättä. Viimeistään keväällä voi näitä kokemuksia elää uudella tavalla todeksi. Kevät luo mahdollisuuden kirkastaa katsetta ja kiillottaa itsestään kuonat pois.

Suomessa meidän ei tarvitse pelätä mitään, mutta haluamme silti pelätä itseämme. Hiljaisuuttakin rikkoo lähinnä vain mielemme melske. Ei ole siis parempaa mahdollisuutta kuin avata silmänsä paikassa, jossa luonnon rauha laskee päänsä helmaasi aamusta iltaan. Suurimmalla osalla meistä on toimivat silmät, joilla katsoa luojansa kasvoja, mutta mietipä jos heräätkin jonain aamuna ilman fyysistä näkökykyäsi vain utuinen harso seurana.

Jos helmasi lepattaa aamusta alkaen väärin päin tai helma on peitetty lukuisten muiden kaapujen alle, on mielestäni syytä miettiä hetken. Miksi emme ole tyytyväisiä itseemme näin? Miksi peitämme itsemme? Laitammeko päällemme paksun viitan osoittaaksemme muille, mitä haluamme olla. Tämän viitan läpi aamuaurinko tuskin yltää ja aistimme jäävät kaiken sen materian alle. Itseänsä ulospäin jatkava ihminen vain peittää kauneutensa.

Uskaltasimmeko kohdata suuren seikkailun, elämän "ekstreemeimmän" lajin, itsemme. Kokeilisimmeko heittäytyä elämään ilman kaapuja ja antaisimme helmojen lepattaa luonnostaan. Se voisi alkaa aamulla varhain, kun avaamme silmämme. Antaisimme kerrankin aistiemme herätä omassa tahdissaan; kuulostellen ja katsellen sisäisiä liikkeitämme, olemisestamme kumpuavia tunnelmia, imien ihon läpi uutta aamua ja maiskuttaen elämän makua. Aistimme ovat auki ja tuoreet aina aamuisin, levänneen yön jälkeen. Siksi on otollisin aika aloittaa alusta, syntyä uudelleen.

Aistikokemukset ovat luontoäidin verenperintö meille ja tärkeä osa viisauttamme. Jos olemme hukanneet taidon olla läsnä ja kuunnella aistiemme ääntä niin mikään, mikä on jo hukassa, ei löydy ilman etsimistä. Etsiminen vaatii harjoittelua, mutta jo kerran opittu on helpompaa oppia uudelleen.

Anna siis aamun virrata itseesi ja nauti mahdollisuudesta nähdä jokainen uusi päivä ja taivaan herääminen parhaimmalta näköalapaikalta, omasta hengen temppelistäsi!