Ihoni

Ihoni on ohut ja hauras. Se on silkkiä, josta puuttuu täydellinen pehmeys, mutta sillä on sama arvokkuus. Ihan kuin se olisi pudottanut talvitakkinsa pakkasella. Elämänviima läpäisee ytimeen.
Ei ole katosta, jonka suojassa ei tuuli puhaltaisi.
Tulee kylmä.

Se kuultaa läpi erilaisin värein. Parhaimmillaan se helmeilee kuin meren pinta, johon paistaa aurinko. Joskus se huutaa. Äänetön vaikerrus iskee kiinni. Sisin on siinä verestävällä tavalla totta.
Se hikoaa, kun on painetta. Hikikarpalot täyttävät ihon kuopat. Kosteikoissa sykkii sydän. Kaikkialla värisee elämä. Sielu säveltää värinän. Koko iho hengittää sen tahdissa. Myös pienimmät karvat.
Kuin tanssisivat.

Pulleat suonet muodostavat sille kartan, jossa ei ole kohteita. Se on alastomana kaikille auki. Huokoset taas ammottavat suurina kuin petoeläimen suu. Sillä seurauksella, että iso parvi hyönteisiä lentää ihon kitalakeen ja tarttuu sinne kiinni. Ne nipistelevät pienillä siivillään.
Tekee kipeää. Niitä ei saa sylkäistyä pois, iho imaisee itseensä.

Ihoni on auki. Tai kiinni. Kuin ovi, joka ei pysy raollaan. Päivän paiste tai yön pimein hetki.
Sitä muovailee tunteet ja ajatusten varjot. Rakkaus antaa iholle notkeutta. Luottavaisena se kasvaa, uskoutuu lähelle. Lämpenee. Pettymyksen äärellä se lukitsee itsensä.
Kääntää kyyneleiset kasvonsa sisälleen.
Kutistuu.

Ihoni on minä. Elämä. Universumi. Rakkaus. Sinä.