Keisari sytytti temppelin liekin

Juhlapäivä.

Tulimme porukalla saliin. Kaikilla sama toive. Sama pyrkimys.

Lahjanantaja saapui eteen. Kertoi, kuvasi, opasti. Muistutti jo olemassaolevaa tietoa. 

Kaikkeus laskeutui hetkeksi.

Rakkaudellisuus leijui ilmassa. Odotus oli palkittu. Hymyileviä kasvoja. Ravittuja sieluja.
Siitä oli hyvä lähteä jatkamaan matkaa. 

Kotiin oli syttynyt monta lamppua, tuli paloi kaminassa ja pöydällä oli ruusuja. 

Sydämen temppeli voi paremmin, kun sitä huolletaan rakkaudella. 

( Geshe Pema Dorjeen luennoi Teosofisessa seurassa aiheesta "Kuinka olla tarkkaavainen")

Simply the best

Elämän yksinkertaiset asiat ovat parhaimpia. Yksinkertaisuus on kaunista. Valitettavasti se hukkuu usein kaiken monimutkaisuuden alle. Ihmiset menettävät kosketuksen yksinkertaisuuteen omalla toiminnallaan.

Oman elämän yksinkertaistaminen on oikeastaan hmm...sekin yksinkertaista, mutta se vaatii monimutkaisuudesta poisoppimista. Epäolennaisen unohtamista. Silloin pitää harjoitella. Moni on laiska harjoittelemaan. Raha voi sotkea tätä. Sen avulla ei tarvitse harjoitella. Haalimme asioita ympärillemme ja etsimme elämyksiä rakennetusta maailmasta. Moni eksyy isojen legotalojen ja nukketaloelämän sokkeloihin ja kadottaa yksinkertaisen todellisuuden.

Yksinkertaisuus on jotain, mikä on aina ollut ja tulee olemaan. Se on sitä, mitä pidetään itsestäänselvyytenä ja tylsänä. Siihen liitetään kaikenlaista aliarvioimista, samalla se on jokaisen elämän lähtökohta. 

Luonto on yksinkertainen. Sieltä voi aina hakea apua jos elämä menee liian rönsyileväksi. Luonto ei maksa mitään ja se on itsessään elämysten kuningas. Siellä voi havaita aina uutta. Kokea elämykset aitoina ja yllättyä, kun mikään ei ole koskaan samalla tavalla.

Taltioin näkemääni yksinkertaista kauneutta. Apilat, maisema, taivaan värit, pilvet ja sade. Täysin yksinkertaisia asioita, joille ei kuitenkaan anneta riittävästi arvoa. 

Kukkani sai ravinnelisää

Joidenkin ihmisten kanssa uin samaan suuntaan. En välttämättä samallalailla, toinen voi kroolata ja minä uin sammakkoa, mutta suunta on sama. Tunnen heti kenen kanssa voin uida rinnakkain tuntematta oloa epämukavaksi tai taistelematta etulyöntiasemasta. 

Kohtasin tänään samaan suuntaan uivan ventovieraan. Veden pinta lainehti samalla tavalla kuin ystävän kanssa. Oli helppo tehdä uintiliikkeet hänen vierellä. Oli keveä ja samalla maatunut olo. Tunsin, miten hengitys laajeni ja uintitekniikka parani. Kohtaaminen antoi minuun ryhtiä ja kannusti jatkamaan pidemmälle kuin kuvittelinkaan jaksavani. 

Tällaiset kohtaamiset ovat elämän suola. Ne tuntuvat sisimmässä ja antavat uudenlaista virtaa kehoon. Se virta on tehty toivosta, ilosta ja yhdessäolemisen tunteesta. Nämä kohtaamiset muistuttavat omasta erityisyydestä ja siitä, että on olemassa muitakin samalla tavalla erityisiä. Se tuntuu sisälläni kukalta, joka ei saanut ainoastaan vahvistavaa kasteluannosta vaan extra-vahvistavaa ravinnelisää. 

Toivoisin, että kukkani vahvistuisi päivä päivältä ja se olisi joskus niin vahva, että se yhdistyisi muiden kaltaistensa kukkien kanssa. Ne yhdessä tekisivät kauniin sydämenmuotoisen köynnöksen.

Satulan päällä sauhuaa

Monissa helsinkiläisissä pyöräilijöissä, lokeissa ja niissä kamalissa kakkahanhissa on jotain samaa. Samaa ahneutta, ärtymystä ja jopa agressiivisuutta. Ne ovat kesyyntyneet jääräpäisiksi kaupunkilaisiksi. Niillä on iso ego, jolla ne hallitsevat valtaamiaan alueita. Ne eivät siedä kanssaihmisiä reviirillään vaan hyökkäävät päälle.

Kaikkihan tietävät kauppatorin lokit. Kalaverkko päässä voi jotakuinkin onnistua syömään toripullansa. Ahnehtivat nokat voivat silti tökkiä päätäsi. Entäs hanhet. Ne makoilevat puistojen ja merenrantojen parhaimmilla ruohikko-osuuksilla. Ne ovat juuri siellä, missä aurinko paistaa ja käy kivasti merituuli. Siellä, minne itse haluisi asettua piknik-eväittensä kanssa. Mutta kas, kakkaa ruohikko täynnä. Ruohikko ja hanhet voivat hyvin (ja lisääntyvät vinhasti), mutta ihmiset lakkaavat harrastamasta puisto-piknikkejä...

Vihaiset pyöräilijät ovat melko uusi lajinsa. Heidän yhdennäköisyys toistensa kanssa on yllättävä. Nämä pikakiitäjät ovat varustautuneet parhaimpiin pyöriin ja pyöräasusteisiin. Niillä on suu tiukkana viivana, mustat pyöräilylasit ja aina kiire. Ne eivät siedä hidastelijoita tai normaaleja sunnuntai-ajelijoita. Silloin kilistetään kelloa ja kovaa, tai mennään suoraan päälle. Koiranulkoiluttajat saavat olla tarkkana, ettei pieni koira lennähdä pikakiitäjän ilmavirran mukaan. Jopa auto on ylimääräinen este. Risteyksessä kääntymistä odottava auto ei voi tulla eteen. Kuskille näytetään nyrkkiä ja kun nyrkki ei tehoa hakataan auton lasia. "Mitäs hittoa tuli hidastamaan menoani, tää on mun suojatie!".

Missä on pyöräilyn peace and love- meininki? Kaipaan enemmän sellaista leppoista ja huoletonta pyöräkulttuuria, jossa kukkaistytöt ja pojat ajelevat vaihteettomilla mummopyörillään ja ehtivät ottaa katsekontaktia muuhunkin kuin tien pintaan. Matkanteosta nauttiminen voi olla tyydyttävämpää kuin suorituskeskeinen kilpa-ajo oman kuntonsa kanssa. Ei siinä, salittakoon urheiluhenkisyys kaikille, mutta ylimielinen ja töykeä tienvaltiatar-mentaliteetti ei ole oikein. Liikenne ja elämä muutenkin on kompromissia kaikkien siellä olevien kanssa. Yhteiseloa ja oloa. Elämänasenne ja persoonan muu tyyli näyttää valitettavasti kantavan satulan päälle.

Lauantaina tuli poljettua n.15-18 kilometriä ja nähtyä monta ihanaa paikkaa.

Elämän kakkutarjotin

Yksi lempikahviloista sunnuntaina :)

Nykyisin tehdään mitä herkullisimpia kakkuja. Reseptit lentävät maasta toiseen. Niitä elvytetään uudella tavalla eloon. Äidin perinteinen tiikerikakku muuttuukin intialaiseksi inkiväärikakuksi. Makuelämyksiin halutaan vaihtelua uusilla kuorrutuksilla. Luomuajattelu, raakaruoka ja superfood ovat tuoneet oman lisänsä kakkuvalikoimiin.

Ihmisten tuntuu olevan helppo valita kakkureseptinsä. Minulle se on vaikeaa. Yritän ja hetken onnistunkin. Olen suklaakakuntekijä yhden päivän, toisen päivän prinsessakakun lumoissa,  kolmantena päivänä juustokakun luoja. Hetket eivät kuitenkaan kanna pitkälle, huomaan intohimoni laantuvan. Kakut lakkaavat maistumasta.

Tämä tekee minulle tietynlaisen kuulumattomuuden tunteen. En tunnu sopeutuvan kakuntekijöihin. En löydä paikkaa. Olen monien kakkujen leipuri, vaihdan reseptiä tuon tuosta. Kunnes kyllästyn lopullisesti ja ryhdyn väkertämään yksin pullaa.

Elämällä on tarkoitus. Minua elämä opettaa kulkemaan oman reseptini kanssa. Se opettaa olemaan itsenäinen, omaehtoinen leipuri, löytämään todellisen intohimoni sisimmästäni ja oppimaan luottamaan itseeni. Niin kauan epämukava kokemus kantaa kunnes opin. Niin kauan, että opin olemaan oman kakunhaltija. Luottamaan, että voin olla kakkukameleontti.

Elämä myös osoittaa, että pelkoja kuuntelemalla heijastan ympäristöön paikkani. Pelkään sitoutua noudattamaan yhtä kakkureseptiä. Pelot eristävät minua muista, väistän kaikenlaista kakkuporukkaa ja pakenen korvapuustien ääreen.

Pullanpyörittäminen on tarpeellista välillä, mutta nyt on taas aika ottaa sähkövatkain esiin. Tällä hetkellä sisälläni kuplii ihanasti, eikä siellä ainakaan pullataikina paisu vaan paremminkin vatkain surisee iloaan. Toiveena on uusi kakku.

Maanantaina teimme ystävän kanssa leivonnaisia raakasuklaasta :)

Nepalilainen kahvi ja kakku eilen :)
(Johan on ollut kakkuviikko!)

(Ps. Ja oikeastihan en tiedä kakuista paljonkaan, enkä ole leipurihiiva. Symboleita on elämä täynnä)