Auringon alla

Alkukankeudesta huolimatta talvi Lapissa ei ole tuntunut enään ollenkaan pahalta sillä aurinko on ilmestynyt tännekin ja tuonut tuulahduksen kevättä. Aurinko on muodostanut naamaani muutaman pisaman ja värittänyt nenäni selvärajaiseksi. 

Oi, miten ihanaa onkaan ollut kiivetä tunturia ylös sauvat vauhdikkaasti heiluen, ponnekkain askelin auringon seuratessa varjona vierellä. Ulkourheilu on, mitä parhainta silloin, kun saa nauttia auringosta, mahtavista maisemista ja samalla huomaamattaan hengästyy ja hikoilee. Vasta kun hiki virtaa norona, tiedän todella tehneeni jotain ellei hikoilu ole sitten liian paksun pukeutumisen syytä... Tätä myös epäilen sillää näissä olosuhteissa vallitsee "tunturi sää", joka tekee hankalaksi pukeutumisen. Se menee herkästi liian paksuksi ja ainoastaan pipo ja hanskat ovat sellaisia liikkuvia elementtejä, joilla voi helpottaa paksua oloa.

Flunssankourissa joudun kyllä hiukan hillitsemään liikunnan intoa. Jouduin jo jättämään jäähdyttelytkin väliin. Saunan välissä oli hauskaa pyöriä lumessa ja tuntea varpaidensa jäätyvän. Mutta sitä iloa seuraavaksi vasta, kun kurkku alkaa voida paremmin.

Aurinko on antanut minulle ulkoilun lisäksi ponnekkuutta valokuvaamiseen. Luonnon ja talojen muodot ja värisävyt tulevat auringon kanssa kirkkaasti ja tuoreesti esiin ja se houkuttelee kameran paikalle. Aurinko maalaa maisemat herkullisiksi ja inspiroi leikkimään varjojen kanssa.

Erityinen intohimoni on ollut kuvata lähitienoon hirsitaloja. Olen katsastanut niiden talojen ulkoasua, joiden olen otaksunut lepäävän tyhjillään. Salapoliisi-minä on päätellyt talojen tyhjyyden pihalla makaavasta tuoreesta lumesta ja auton jälkien puuttumisesta. Myös monen talon oven edessä on odottanut rullaksikääritty mainoslehti. Näyttäisi posteljoonin tekosilta... En tiedä, onko tämä "postin heittäminen oven eteen" paikallinen amerikkalaisperäinen tapa, mutta minulle se luo turvallisuuden tunteen siitä, ettei talonomistaja ole paikalla. Ihme kyllä olen toistaiseksi selvinnyt kuvausmatkoitani ilman, että verikoirat olisivat iskeneet hampaitaansa takapuoleeni.

Hirsitalot ovat Lapin maisemissa todella viehättäviä. Ne mukautuvat hyvin luonnon väreihin ja tuoksuvat hyvältä. Pidän niistä hirsitaloista, jotka ovat sopivan pieniä ja tehty persoonallisesti.
Mutta en pidä business-Lapista ja sen busines-hirsitaloista. Siitä, että paikka ahdetaan täyteen toinen toistaan samantapaisempia taloja. Niistä tehdään niin massiivisia, että vain ökyrikkailla on varaa edes astua niiden sisäpuolelle. Lappia rakennetaan selvästi tulevaisuutta varten. Sille halutaan luoda alppimaista glamouria ja Eurooppalaista hehkua sekä houkutella turistit uudenlaiseen yltäkylläisyyden valtakuntaan. En pidä siitä, että yksilöt unohdetaan, ettei Lapin matkailu tue pientä perhettä tai yksilöä.

Aurinko laajentaa todellisuutta ja luo erilaisia mahdollisuuksia toimintaan kuin pilvinen sää. Toivoisin aurinkoa huomisellekin niin voisin keksiä uusia elämyksiä täällä olemiseen. 

Moninainen äitee-maamme!

Lunta on tupruttanut Levillä eilisestä lähtien ainakin 20 cm ja lisää senkun tulee. Auto on saanut lumipeiton ja kesärenkaat liukuvat alta. Emme hihku innosta sillä emme voi lähteä autolla edes lähikauppaan, saatika ylemmäs Lappiin, jonne oli tarkoitus lähteä tutkimusretkeilemään.Tilanne kuitenkin sellaisenaan. Nyt on oikeastaan autuutta nauttia sisätiloista kurkkukivun kaivertaessa kehoa. Voi katsella ikkunasta, kun valkoisuus laskeutuu maahan ja koira riemuitsee lumesta. Se kiertää korttelia autuas ilme silmissään hännänpään vain vilahtaessa siellä ja tuolla.

Elämme lukuisia erilaisia todellisuuksia Suomen rajojen sisällä. Paikallinen ravintola oli eilen illalla täynnä villapaitaisia poromiehiä. Kittilän keskuksessa näkyi muutama paksuun pipoon piiloutunut hahmo, jotka työnsivät pyörän polkimia mokkasaappaissaan. Tänään samat saappaat työntävät korkeintaan kelkkaa sillä pyöräilystä ei voi uneksiakaan. Mökkien pihoilla makoilee lumikolia. Eilen se herätti hilpeyttä sillä ei voinut uskoa, että lumisade todella yltyisi näin rajuksi. Nyt sitä kiittää luojaa, että lumikolalla saa raapaistua maata tasaiseksi. Ja onneksi tuli kalsarikerros, talvitakki ja talvikengät mukaan!


Irvistys maailmankaikkeudelle, joka huvittelee meidän kustannuksellamme :D. Tulimme toiveikkaina keväiseen Lappiin, sulkapallomailat kolisivat auton takalasia vasten. Nyt mietimme moottorikelkan lainaamista.

Samalla toisella puolella Suomea eli Helsingissä siemaillaan terasseilla virvokkeita ja on jo monta viikkoa sitten kuoriuduttu kevätkuteisiin. Lämpö on herättänyt erilaisia ilmiöitä. Nuoret ovat kokoontuneet pussikaljoittelemaan meren rannalle ja innokkaat vesi-ihmiset vuokraavat kanootteja retkeilyä varten. Vesiliikkuvuus on muutenkin kasvanut, kun kaikki jäät ovat sulanneet. Rullaluistelijat väistelevät lenkkeilijöitä ja sisäliikunta on siirtynyt ulkolajeihin. Lapset hyppivät narua, pomppivat trampolinissa ja puhaltavat kuplia ilmaan. Helsinkiläinen puutarha surisee mehiläisistä ja perhoset leijailevat ympäriinsä.

Sitä jotenkin häkeltyy aina, kun matkustaa pääkaupunkiseudun ulkopuolelle ja kokee näitä kulttuurisia muutoksia. Samalla se on äärimmäisen mielenkiintoista, enkä ymmärrä miksi monet suomalaiset haluavat mieluummin matkustaa ulkomaille, kun tutustua oman kauniin maansa erilaisiin antimiin.

Helsinki-Tampere väli on nopeatempoista moottoritie-ajoa, joka ei sinänsä herätä muuta kuin ihailemaan hienoja uusia pikakiitäjiä. Ikaalisten kohdalla maisema muuttuu kumpuilevaksi niin, että korvat menevät lukkoon. Etelä-Pohjanmaa tuo tasaiset peltorivistöt ja silminkantavan näkyvyyden. Pohjois-Pohjanmaalla on erityisen paljon latoja ja vanhoja upeita kartanoita. Siellä on paikka paikoin kovat tulvat. Traktoreita riittää liikenteen hidasteena ja pellon pientaretta täyttää tuuheaturkkiset lampaat. Meri-Lappiin saavuttaessa tulee heti Kemin kohdalla poroja vastaan. Samalla näkyy vanhoja busseja, joilla helsinkiläiset köröttelivät ehkä 10 vuotta sitten. Kittilässä puolestaan tulee vastaan vanhoja ladoja. Dieselin hinta nousee, mitä ylemmäs Suomea ajetaan. Samassa vauhdissa laskee puiden korkeus ja vehreä nurmikko vaihtuu ruskeaksi kuivakaksi maaperäksi.

Katsoessani automatkalla pienten kuntien kyliä, mietin, minkälaista elämä niissä mahtaa olla. Voin kuvitella vain jotain siitä. Itse muutin kaupungista "maalle" ja vuoden "maalla" asuneena olen joutunut luopumaan kaupunkielämän virikkeistä. Lähinnä jäi harmittamaan elokuvateatterin puute, kahvilakulttuuri ja monipuoliset sosiaaliset yhteisöt.

Vuodenaikojen erilaiset todellisuudet ja paikkakuntien erot muokkaavat varmasti ihmisen persoonallisuutta. Pienissä kylissä on vähemmän erilaisia yhteisöjä, joten ihmiset ovat enemmän "sisäsiittoisia". "Sisäsiittoisuudella" tarkoitan tietynlaista samankaltaista elämäntapaa muiden kanssaihmisten kanssa. Pieni kylä tarjoaa myös vähemmän virikkeitä. Sen vuoksi ihmiset voivat olla taipuvaisia harrastamaan jotain, jota ei vaihtoehtojen kasvaessa välittäisi harrastaa. Jos paikallinen kulttuuri tukee raviurheilua voi siitä muodostua sitä kautta yksilön elämän lanka. Jos kahvilakulttuuri puuttuu, mutta baareja on senkin edestä, tarviiko ihmetellä jos promilleraja on varmempi nakki kuin erikoiskahvien tietämys.

Pienissä kylissä on kuitenkin ihana rauha ja oma viehättävyys. Ihmiset katsovat ja tervehtivät ystävällisesti. Vierailija otetaan lämmöllä vastaan. Ei ylpeillä ja ollaan luonnollisia. Puhutaan murteita ja isketään silmää ohimatkaajalle, joka ei ymmärrä kaikkea murteen sisältöä. Pienissä kylissä näkee tekemisen tunteen ja olemisen keveyden. Tehdään käsillä. Hankitaan elanto luonnosta ja ollaa sen kanssa enemmän kasvokkain. Luodaan uutta ja annetaan vanhojen tapojen elää. Työn jälkeen istutaan porukassa ja nauretaan.

Asut ja elät sitten miten vain, eikö ole ihanaa, että Äiti-maamme sisältää näin paljon rikkautta. Hyppäämällä vain kunnan rajan yli kuin lapsi hyppäisi ruutua toiselle, voi jo raottaa silmiään ja tutkiskella tätä moninaisuutta.

Ja Pohjanmaalle saavuttaessa puhutaan sitten Äitee-maasta.

Lapin yössä

Lapin maisemat ovat harvinaisen karut harmaana päivänä näin toukokuun alussa. Talvi on pitkittynyt ja jättänyt lumen askeleet metsiin ja nämä askeleet ovat päälleekkäisinä isoina kerroksina. Kerrokset ovat levittäytyneet ja tasoittuneet pitkin metsää vankannäköiseksi lumimatoksi. Kerroksen pinta on kuitenkin yllättävän hauras keväisenä päivänä ja sen sisälle sujahtaa helposti jalka jos toinenkin.On juuri se hetki, kun hiihto voi vielä paikoin luistaa, mutta metsän aurinkoiset kohdat ovat saattaneet menettää lumen pinnan liukkautta ja saaneet rosoisemman muodon.

Lapin puut ottavat vierailijan vastaan autioina, ilman lehtiä. Niiden ruskeat oksat muodostavat erilaisia usvaisia kuvioita taivasta vasten. Valkoiset tunturit erottuvat maisemasta, jota tasoittaa vain puiden värittömyys. Tunturit ottavat kulkijat vastaan ryhdikkäinä ja hallitsevina. Ne muistuttavat jonkinlaisia portinvartijoita, jotka antavat luvan päästä oikean Lapin makuun. Niillä on näyttävä valta ihmisten maailmassa. Ihmiset ovat vanginneet ne lasketteluhisseineen ja lumikoneineen, jolla tunturit tuovat paikalliseen elinkeinoon vaurautta. Silti niiden kauneus piilee niiden luonnollisuudessa. Siinä, että tunturit vain ovat niin isoja ja niiden ympärillä maailma erottuu pienenä ja jotenkin epätodellisena.

Lappi on vaitelias. Talvisesonki on loppunut viikko sitten juhlittuun vappuun ja sen hiihtokeskukset ovat sulkeneet ovensa, kaikenlaiset talviurheiluvälineiden vuokraajat siirtyneet kesälomille ja kylmää vuodenaikaa työllistävät sijaiset ovat lähteneet muualle kerämään olutlaseja ja tekemään sesonkiajan kuumimpia drinkkejä. Lappi seisoo omalla paikallaan ja siinä näkyy turistien sinne kylvämä kylläisyys ja ne jäljet, joita ei ole ehditty vielä peitellä kesäteloille. Mökkimiljöössä on rivistö suuria ja kauniita "alppimajoja", mutta muutama hassu auto näkyy pihoissa, muuten ne puhuvat hetkellistä autioitumistaan. Teillä on tuoreita koirankakkoja ja erilaista laskettelukrääsää, lonkerotölkkejä ja muuta roskaa moneen lähtöön. Joku on unohtanut upeat nahkahanskat maahan, toisen pipo on kiinni lumihangessa. Tupakantumppikertymä kertoo, missä on ollut luvallista ja mukavaa pössytellä. Uudenveroinen pulkka, jonka kyytipojaksi löytyi kahdet käytetyt laskettelusauvat tulivat kuitenkin tarpeeseen. Minulle!

Myös pieni tunnelmallinen kota odotti vielä siellä rinnekahvilan siivousjonossa. Sen ovi oli auki ja kävin siellä tunnelmoimassa. Savun tuoksu muistutti savusaunaa. Keskellä oli hiillostettu makkaraa ja seinille oli kiteytyneenä sen tuoksu ja kävijöitten nimikirjoitukset. Siinä istui myös Lasse ja Leena vuonna 1980. Mahtoi olla mukavan tunnelmallinen paikka antaa rakkauden roihuta.

Lumi yllätti. Etelä-Suomessahan sentään ovat puiden lehdet täydessä nupussa ja sini- ja valkovuokot kylpevät metsissä ja koristavat teiden varret. Linnut sirkuttavat täydellä elinvoimalla ja niitä on palannut kaukaa maailman toiselta laidalta. Lapissa on hiljaista ja uuden elämän alku ei ole vielä siementänyt tänne saakka. Ero Etelä-Suomeen on valtaisa, kuin olisi matkustanut toiseen maahaan tai aikakauteen. Arktinen sää ei ollut mikään kovin riemastuttava tunne nahkatakin ja farkkujen peittämässä ohuessa ihossa. Jäsenet saivat kolkon vastaanoton. Lapissa on juuri nyt melkoinen Itäviima. Se vihlaisee aavoilla kohdilla monta astetta aitoa ilmastoa kylmemmin.

Iltasaunan lämmittäessä kehon voi nyt viimein hiljentyä Lapin yöhön. Aurinko laski myöhään ja sai päivään runsaasti enemmän pituutta. Yllä on pilvimassa ja se päästelee lumisadetta koko taivaan pituudelta. Tähtitaivaasta ei näy merkkiäkään, eikä "superisosta" kuusta, joka olisi juuri tänä yönä harvinainen näky maailmassa. Lapin yössä on silti oma planetaarionsa kaikkien metsässä elävien kiiluvien silmien kanssa.

Liimaa koti sydämeesi!

Suomessa tarjotaan koti kaikille kansalaisille, mutta pakolaisetkaan eivät jää ilman väliaikaista asuinsijaa. Täällä toimii kuningas nimeltä byrokratia, joka suojelee ihmisiä kodittomuudelta. Silti Suomessakin asuu monia tuhansia ihmisiä kaduilla. He piileksivät siltojen alla, rappukäytävissä tai heille järjestetyissä tilapäismajoituksissa. Kodittomaksi jäämiseksi tarvitaan monen pieleen mennyn asian suma. Siihen tarvitaan huono elämän käsikirjoittaja ja sen voimaton näyttelijä. Siihen tarvitaan byrokratian ankaruutta. Byrokratia ei juurikaan veny ja lämpene lakipykäliensä yli. Se ei odottele, että näyttelijä paikkaa huonon ilmaisukykynsä toisessa esityksessä, eikä ota huomioon edellisen näytelmän ablodeja.

Tapasin kerran Helsingin Kalliossa herttaisen, mutta surullisen ja kodittoman juoppomiehen. Hän kertoi minulle tarinansa. Hän oli ennen sitä ollut aivan tavallinen mies, joka oli kouluttanut itsensä, menestynyt työssään, perustanut perheen ja rakentanut talonsa omin käsin. Mutta tuli 90-luvun lama ja se vei kaiken hänen rakentamansa. Ensin työn, sitten talon ja lopuksi vaimon sekä lapset. Ablodit ja kehut loppuivat, miehen elämältä putosi pohja. Ja silloin, kun on vaikeinta, tyypillinen suomalainen mies tarttuu pulloon.

Tälle miehelle pullo jäi ainoaksi elämän sisällöksi ja sen ympärille muodostui koti. Ihminen on oman elämänsä näyttelijä ja tarina olisi voinut saada sankarillisen käänteen ja palata ablodeihin, mutta näyttelijä oli luovuttanut ja tekemässä itsemurhaa. Byrokratian mahti näkee vain sen hetkisen ihmisen ja tilanteen, tässä tapauksessa rosoisen miehen pullon jatkeena. Näistä eväistä syntyy suomalainen kodittomuus.

Koti mielletään paikaksi, jossa on oma tila olla ja omat tavarat ympärillä. Se on paikka jossa levätä, syödä ja peseytyä. Siellä riisutaan julkinen maski, siellä ei tarvita intimiteettisuojaa. Sinne kokoontuu perhe, siellä rakastetaan ja rentoudutaan. Yksinäisellä on siellä omat lohtunsa.

Monella suomalaisella on upea ja iso koti. Perheillä on tilaa jakaa koti osiin, joista lapset saavat jo pieninä omat huoneensa. Tiloilla määritellään, mikä on kenenkin ja mitä tehdään missäkin huoneessa.  Vielä 70-80-luvuilla pieni perhe saattoi tunkea itsensä kaksioon, jolloin makuuhuone jaettiin vain seinätilan mukaan. Lapset ja aikuiset nukkuivat samassa tilassa. Siinä tilassa myös leikittiin, luettiin ja kuunneltiin musiikkia. Oma tila antaa etäisyyttä, kykyä kasvaa nopeammin irti ja itsenäistyä, mutta se myös liu´uttaa perheenjäseniä helpommin erilleen toisistaan. Omaan tilaan on helpo paeta riitaa ja siellä voi mutustella itsekseen aamiaisen ja välttyä monelta perheen sisäiseltä kohtaamiselta. Kohtaamisilta, jotka ovat tärkeä osa perheensisäistä yhteydenpitoa ja ihmisenä kasvamisen sekä olemisen taitoa. Nämä kohtaamiset ovat kuin perheen liima, jolla kiinnitetään henkilöitä yhteen.

Tuntuu, että tämä sitkeä yhteenkuuluvuutta luova aine on monesta perheestä loppunut, se ei ole riittävän pitävä tai sitä käytetään väärin. Perheensisäisten ongelmien määrä on kasvanut tai ainakin julkisuudessa lisääntynyt. Näkyyhän se viranomaisten tilastoissakin, etenkin huostaanotettujen lasten määrän kasvuna. Jos perhe ei seurustele kotona keskenään tai jos aikuinen liimaa itseään liikaa työpaikan tuoliin tai lähikapakkaan on itsestäänselvää, että perheen yhteys heikkenee.

Viimeaikaiset tapahtumat, kuten "Bulevardin perhesurma", "Laajasalon perhesurma" ja Pihlajasaaressa kolme viikkoa piileskellyt mies, järkyttävät. Kuka haluaa tieten tahtoen myrkyttää kotinsa ja tappaa lähimmäisensä, joiden kanssa ja joiden vuoksi on kotinsa ja arkensa rakentanut? Kuka taas haluaa paeta kotiaan ja piiloutua kylmään saareen? Kertooko nämä esimerkit, ettei elämän liima ole oikealla paikalla? Liimaa ei ole omaan kotiin, lähimmäisiin ja ennenkaikkea omaan sydämeen. Sillä jos tämä hengen ravintona toimiva liima olisi, ei kai viha, mustasukkaisuus, epätoivo tai mikään mielen tuholainen pääsisi pesiytymään aivoihin ja paisumaan noin isoksi ja itseään tuhoavaksi.

Nämä tapahtumat kertovat myös, että kodittomuus on laajentunut monenlaisten ikävien ilmiöiden sisälle. Enään ei riitä, että kadulla asuu onnettomia, elämänlankansa menettäneitä juoppoja, nyt siellä asuu pakenijoita ja murhaajia tai sinne ei edes ehdi elävät ihmishenget. Omassa kodissa tehtyjen perhemurhien määrä on hurja. Paikassa, jossa pitäisi olla rakkaus, lämpö ja turva, katkaistaan alkavakin elämänlanka. Kodista on tullut katuakin vaarallisempi paikka.

Jotkut ihmiset antavat liikaa valtaa ulkoisille asioille, he liimaavat itseään asioihin, joiden vuoksi he lopulta hävittävät taidon olla yhteydessä itseensä. Tärkeintä olisi pitää yhteys sisimpäänsä ja huolehtia, että liima riittää oman sydämen kiinni pitämiseen. Todellinen koti sijaitsee sydämessämme ja se antaa meille elintärkeätä turvaa ja tasapainoa. Silloin koti ei ole vain kauniit marmoriseinät vaan koti kulkee mukana kaikkialla, minne menetkin.  Se voi istua bussin penkillä. Se voi  pyöräillä tuulessa. Se voi soida musiikissa. Se voi näkyä tähtitaivasta ihaillessa. Se voi olla pienessä kodassa Suomen Lapissa tai aurinkoterassilla Indonesiassa.  Tai se voi katsoa kalterin takaa ja maata kivussa sairaalassa.


Pidä rakkauden liima aina mukanasi ja voitele sydäntäsi sillä. Silloin et ole koskaan koditon.

Pisara merkitystä

Astun ulos, vettä tippuu rännistä otsalleni, se valuu poskea pitkin suupieleeni. Ruosteenmakuinen pisara on ensimmäinen, joka menee tänä aamuna suuhuni. Maku muistuttaa minua lapsuudesta - siitä, kun pyydystin pisaroita suullani ja kieli jäi rautaan kiinni.

Pisarat ovat levittäytyneet pihoille ja kaduille. Ne valtaavat tilaa isoina mustina lätäkköinä. Ihmiset kiertävät niitä urheasti niin, että lammikoiden vieruksiin muodostuu kulkurailot.
Innokkaimmat lapset eivät pelkkää pisaramerta. He osaavat nauttia kuraisimmastakin lammikosta. He paiskovat jalkojaan vettä vasten, sen roiskuessa äitien lahkeille. Lapset nauravat. Äideiltä ei ole itku kaukana. Vaikka kyyneleet virtaisivatkin, ne yhdistyisivät sateen kanssa. Äidit ja taivas valuttaisivat samanlaisia pisaroita.

Pisarat liitelevät ilmassa ja iskevät vastatuulessa naamaani. Ne pistelevät otsaani, lävistävät silmäripseni ja jäävät pieniksi vesikelloiksi nenäni päähän. Märkä olo kasvoilla ei saa mieltäni harmaaksi. Olen pukeutunut lämpimään sadeviittaan, jonka pinnalla märkyys elää omaa elämäänsä koskettamatta minua. Hupun alla minun on hyvä olla ja ne pisarat, jotka muodostavat kasvoilleni kuvia, muistuttavat minua sopivalla tavalla elämästä.

Pisarat välkehtivät puissa kuin pienet maisemaan sommitellut LED-valaisimet. Ne muodostavat lukemattoman määrän tähtipilkkuja. Pisarat valuvat lehtiä pitkin ja taivuttavat niitä. Niistä muodostuu vesikennoja ja ne tarjoilevat vettä toisilleen sekä ympärillä oleville kasveille. Luonto ravitsee itsensä, jakaa sopivan määrän kaikille.

Kävelen ruohomatolla, joka kasvaa hanakasti vesisateen kylväessä siihen voimaa. Vihreä, märkä ruoho liimautuu kumisaappaisiin. Multa on muuttunut tahmeaksi liisteriksi, joka peittelee ruohon korret saappaistani ja jää itsepintaisesti saappaiden päälle. Matoja on kaivautunut esiin. Niillä mahtaa olla ilon päivä vesisateen saapuessa. Ilman kosteutta mato ei voi hengittää ja se kuolee.

Purossa käy kova vilinä, se solisee nopealla temmolla. Pisarat lentelevät puron vieruksille. Ne tekevät pyörteitä puron keskiössä. Vesi työntyy eteenpäin ja uudistaa itseään. Elämä vedenalla saa lisää happea ja eliökunta voi hyvin.

Nyt sulaa viimeisetkin lumikaistaleet. Pelto on sateesta mutainen ja ammottaa auki. Lumen alta paljastuu lintujen päivällinen. Lokkijoukko kirnuu ja etsii sieltä innolla sapuskaa. Pisarat kastelevat niiden sulat märiksi.

Tulen sisälle ja kääriydyn tyytyväisenä lämpimän viltin alle. Katselen vielä ikkunasta sadetta ja lasiin kiinnittyneitä vesipalloja. Ne ovat niin kauniin läpikuultavia kuin marmorikuulat. Mietin, miten suuria asioita pienet pisarat tekevät maailmalle. Jokainen pisara on osa kaikkeutta, osa suurta kokonaisuutta, jolla on iso merkitys elämäämme.