Kukkani sai ravinnelisää

Joidenkin ihmisten kanssa uin samaan suuntaan. En välttämättä samallalailla, toinen voi kroolata ja minä uin sammakkoa, mutta suunta on sama. Tunnen heti kenen kanssa voin uida rinnakkain tuntematta oloa epämukavaksi tai taistelematta etulyöntiasemasta. 

Kohtasin tänään samaan suuntaan uivan ventovieraan. Veden pinta lainehti samalla tavalla kuin ystävän kanssa. Oli helppo tehdä uintiliikkeet hänen vierellä. Oli keveä ja samalla maatunut olo. Tunsin, miten hengitys laajeni ja uintitekniikka parani. Kohtaaminen antoi minuun ryhtiä ja kannusti jatkamaan pidemmälle kuin kuvittelinkaan jaksavani. 

Tällaiset kohtaamiset ovat elämän suola. Ne tuntuvat sisimmässä ja antavat uudenlaista virtaa kehoon. Se virta on tehty toivosta, ilosta ja yhdessäolemisen tunteesta. Nämä kohtaamiset muistuttavat omasta erityisyydestä ja siitä, että on olemassa muitakin samalla tavalla erityisiä. Se tuntuu sisälläni kukalta, joka ei saanut ainoastaan vahvistavaa kasteluannosta vaan extra-vahvistavaa ravinnelisää. 

Toivoisin, että kukkani vahvistuisi päivä päivältä ja se olisi joskus niin vahva, että se yhdistyisi muiden kaltaistensa kukkien kanssa. Ne yhdessä tekisivät kauniin sydämenmuotoisen köynnöksen.

Satulan päällä sauhuaa

Monissa helsinkiläisissä pyöräilijöissä, lokeissa ja niissä kamalissa kakkahanhissa on jotain samaa. Samaa ahneutta, ärtymystä ja jopa agressiivisuutta. Ne ovat kesyyntyneet jääräpäisiksi kaupunkilaisiksi. Niillä on iso ego, jolla ne hallitsevat valtaamiaan alueita. Ne eivät siedä kanssaihmisiä reviirillään vaan hyökkäävät päälle.

Kaikkihan tietävät kauppatorin lokit. Kalaverkko päässä voi jotakuinkin onnistua syömään toripullansa. Ahnehtivat nokat voivat silti tökkiä päätäsi. Entäs hanhet. Ne makoilevat puistojen ja merenrantojen parhaimmilla ruohikko-osuuksilla. Ne ovat juuri siellä, missä aurinko paistaa ja käy kivasti merituuli. Siellä, minne itse haluisi asettua piknik-eväittensä kanssa. Mutta kas, kakkaa ruohikko täynnä. Ruohikko ja hanhet voivat hyvin (ja lisääntyvät vinhasti), mutta ihmiset lakkaavat harrastamasta puisto-piknikkejä...

Vihaiset pyöräilijät ovat melko uusi lajinsa. Heidän yhdennäköisyys toistensa kanssa on yllättävä. Nämä pikakiitäjät ovat varustautuneet parhaimpiin pyöriin ja pyöräasusteisiin. Niillä on suu tiukkana viivana, mustat pyöräilylasit ja aina kiire. Ne eivät siedä hidastelijoita tai normaaleja sunnuntai-ajelijoita. Silloin kilistetään kelloa ja kovaa, tai mennään suoraan päälle. Koiranulkoiluttajat saavat olla tarkkana, ettei pieni koira lennähdä pikakiitäjän ilmavirran mukaan. Jopa auto on ylimääräinen este. Risteyksessä kääntymistä odottava auto ei voi tulla eteen. Kuskille näytetään nyrkkiä ja kun nyrkki ei tehoa hakataan auton lasia. "Mitäs hittoa tuli hidastamaan menoani, tää on mun suojatie!".

Missä on pyöräilyn peace and love- meininki? Kaipaan enemmän sellaista leppoista ja huoletonta pyöräkulttuuria, jossa kukkaistytöt ja pojat ajelevat vaihteettomilla mummopyörillään ja ehtivät ottaa katsekontaktia muuhunkin kuin tien pintaan. Matkanteosta nauttiminen voi olla tyydyttävämpää kuin suorituskeskeinen kilpa-ajo oman kuntonsa kanssa. Ei siinä, salittakoon urheiluhenkisyys kaikille, mutta ylimielinen ja töykeä tienvaltiatar-mentaliteetti ei ole oikein. Liikenne ja elämä muutenkin on kompromissia kaikkien siellä olevien kanssa. Yhteiseloa ja oloa. Elämänasenne ja persoonan muu tyyli näyttää valitettavasti kantavan satulan päälle.

Lauantaina tuli poljettua n.15-18 kilometriä ja nähtyä monta ihanaa paikkaa.

Elämän kakkutarjotin

Yksi lempikahviloista sunnuntaina :)

Nykyisin tehdään mitä herkullisimpia kakkuja. Reseptit lentävät maasta toiseen. Niitä elvytetään uudella tavalla eloon. Äidin perinteinen tiikerikakku muuttuukin intialaiseksi inkiväärikakuksi. Makuelämyksiin halutaan vaihtelua uusilla kuorrutuksilla. Luomuajattelu, raakaruoka ja superfood ovat tuoneet oman lisänsä kakkuvalikoimiin.

Ihmisten tuntuu olevan helppo valita kakkureseptinsä. Minulle se on vaikeaa. Yritän ja hetken onnistunkin. Olen suklaakakuntekijä yhden päivän, toisen päivän prinsessakakun lumoissa,  kolmantena päivänä juustokakun luoja. Hetket eivät kuitenkaan kanna pitkälle, huomaan intohimoni laantuvan. Kakut lakkaavat maistumasta.

Tämä tekee minulle tietynlaisen kuulumattomuuden tunteen. En tunnu sopeutuvan kakuntekijöihin. En löydä paikkaa. Olen monien kakkujen leipuri, vaihdan reseptiä tuon tuosta. Kunnes kyllästyn lopullisesti ja ryhdyn väkertämään yksin pullaa.

Elämällä on tarkoitus. Minua elämä opettaa kulkemaan oman reseptini kanssa. Se opettaa olemaan itsenäinen, omaehtoinen leipuri, löytämään todellisen intohimoni sisimmästäni ja oppimaan luottamaan itseeni. Niin kauan epämukava kokemus kantaa kunnes opin. Niin kauan, että opin olemaan oman kakunhaltija. Luottamaan, että voin olla kakkukameleontti.

Elämä myös osoittaa, että pelkoja kuuntelemalla heijastan ympäristöön paikkani. Pelkään sitoutua noudattamaan yhtä kakkureseptiä. Pelot eristävät minua muista, väistän kaikenlaista kakkuporukkaa ja pakenen korvapuustien ääreen.

Pullanpyörittäminen on tarpeellista välillä, mutta nyt on taas aika ottaa sähkövatkain esiin. Tällä hetkellä sisälläni kuplii ihanasti, eikä siellä ainakaan pullataikina paisu vaan paremminkin vatkain surisee iloaan. Toiveena on uusi kakku.

Maanantaina teimme ystävän kanssa leivonnaisia raakasuklaasta :)

Nepalilainen kahvi ja kakku eilen :)
(Johan on ollut kakkuviikko!)

(Ps. Ja oikeastihan en tiedä kakuista paljonkaan, enkä ole leipurihiiva. Symboleita on elämä täynnä)

Äänien valtakunnassa

Ikkuna on raollaan. Tuuli ulvoo erilaisia ääniä.

... Kuin purjehtisin merellä. Tummat pilvet yläpuolellani seuraavat venettä kuin varkain. Oletettavaa on, että taivas päästää pian vettä. Tuuli on vaatelias ja haluaa varoittaa sateesta. 

... Kuin munkkiluostarin mantra. Palaan muistoihin. Joogaan hotellihuoneen katolla. Kello on vasta kuusi aamulla. Aurinko nousee. Viistosti vasemmalla minusta on munkkiluostari. Siellä on aloitettu aamumeditaatio. Himalajan vuoret loistavat takana. Tunnelma on mystinen. Tulen muistamaan aina tuon upean hetken.

... Kuin pöllö, joka huhuilee oksan laella, kuin tänään kohdattu Korkeasaaren huuhkaja. Päivät pitkät se katselee kaltereitten takaa itseään toljottavaa ihmismassaa ja yön saapuessa lähettää huutonsa maailmalle: "Kuulkaa, olen täällä."

... Kuin kauhuelokuvan aavemaisimmat kohtaukset. Ne juuri, joiden aikana voi puristaa koristetyynyn reunan kämmeniensä sisälle rullalle ja kirkaista kovaa. Sydän tykyttäen on kiva hiippailla nukkumaan ja muistella, mitä elokuvassa oli sängyn alla piilossa.


Ääni muuttuu humisevammaksi.

Vanhahko talo natisee ja paukkuu. Säpsähdän usein iltaisin ikkunaseinän kovaan naksahdukseen. Viime yönä kuulin haukotuksen äänen. Olisin luullut sitä koirani haukotukseksi, mutta se ei ollut siinä. Äänet ovat jännittäviä.  Ehkä henget kerääntyvät yhteen leikkimään. Ehkä joku niistä on jäänyt seinän taakse piiloon.

Ystäväni kanssa puhutaan "talonmiehestä", kun kuuluu epämääräisiä ääniä. Kerran talonmies ahkeroi yöllä niin kovasti, että katkaisi mökin ulkoharjan varren. Se kuului kovana äänenä "RIKS" ja aamulla pihalla makasi todiste. Tämä talonmies a`la "Mysteeri henki" herättää itsessä lähinnä hilpeyttä ja uteliaisuutta. En ole skeptinen henkimaailmalle, vaikka niiden näkeminen ei ole ollut minulle ajankohtaista. 

Kello lyö tahtia. Se muistuttaa mummolan kaappikellosta. Pienenä laskin viisareitten liikettä. Odotin koska se lyö tasatunnin ja äänen voimakkuus soi silloin kovemmin. Samalla isovanhemmat kuorsasivat ja mummoni heräsi yskimään. Käänsin kylkeä ja penkkisänky natisi allani.

Vatsani herättää ajatuksista. Se möyryää kuin kolli-kissa. Nälkä? Kesällä näläntunne hiipuu hiukan ja on vaikeampi erottaa. Ihana tekosyy rientää jääkaapille. 

Viimeinen lento

Bussi on melkein täynnä ihmisiä. Ovesta lennähtää valtava ampiainen.

Ampiainen pörrää ihmisten joukossa. Päät kääntyvät oikealle ja vasemmalle, katse kiertää. Väistöliikkeitä. Ampiainen törmäilee kiivaasti ikkunoihin ja vaeltaa kuin hullu. Muutamat matkustajat siirtyvät ikkunapenkistään pois. 

Takanani on nuori nainen, joka heiluu paikallaan. Melkein kuin hän jumppaisi siinä. Yritän ottaa katsekontaktia häneen ja olen jo sanomaisillani, että onpas iso ampiainen, mutta nielen lauseeni, enkä saa katsekontaktia toimimaan. Nainen on liian keskittynyt ampiaiseen. Selvästi peloissaan.

Ampiainen laskeutuu vanhan rouvan hiuksille. Rouva kiljaisee. Vieruskaveri säpsähtää ja huitaisee ampiaisen pois. Rouva kiittelee. Kaksi lihavaa miestä ihan bussin takaosassa vain nauravat asialle ja jatkavat mie-kieltään. Niiden vieressä ikkunan vieressä on rutistuksissa nuorehko tyttö. Sillä on tuskainen ilme naamalla. Lihava mies istuu hajareisin ja ottaa tytön penkkitilasta puolet.

Monet matkustajat ovat hermostuneita ylimääräisen matkustajan läsnäolosta. Matkustaja-ampiainen ei tietenkään tajua mennä itse ulos, kun ovi aukeaa. Mikä avuksi? Mietin, että haen Metro-lehden ja ohjaan ötökän sillä ulos. En uskalla. Pelkään liikaa noin isoa ja pistävää.

Pariskunta istuu vähän etäämmällä minusta. Ampiainen surisee heidän vierellä. Mies laittaa kätensä nyrkkiin ja tömäyttää ampiaista ikkunaa vasten. Se tippuu lattialle. Loppuu surina. Kuolema. Mies naurahtaa. 

Kaikki palautuu entiselleen. Ihmiset rauhoittuvat ja istuvat taas korrektisti. Hiljaisuus palaa bussiin. Ilmeettömyys kasvoille. 

Se oli sentään jonkinlaista trafiikkia suomalaisen kivikasvoisuuden keskellä. Komedian ainekset, hymähdän mielessäni, kun samalla kuvittelen tilanteen videopätkänä. Yksi vaivainen ötökkö muutti hauskasti tavallista rutinoitunutta bussimatkaa.