Pisara merkitystä

Astun ulos, vettä tippuu rännistä otsalleni, se valuu poskea pitkin suupieleeni. Ruosteenmakuinen pisara on ensimmäinen, joka menee tänä aamuna suuhuni. Maku muistuttaa minua lapsuudesta - siitä, kun pyydystin pisaroita suullani ja kieli jäi rautaan kiinni.

Pisarat ovat levittäytyneet pihoille ja kaduille. Ne valtaavat tilaa isoina mustina lätäkköinä. Ihmiset kiertävät niitä urheasti niin, että lammikoiden vieruksiin muodostuu kulkurailot.
Innokkaimmat lapset eivät pelkkää pisaramerta. He osaavat nauttia kuraisimmastakin lammikosta. He paiskovat jalkojaan vettä vasten, sen roiskuessa äitien lahkeille. Lapset nauravat. Äideiltä ei ole itku kaukana. Vaikka kyyneleet virtaisivatkin, ne yhdistyisivät sateen kanssa. Äidit ja taivas valuttaisivat samanlaisia pisaroita.

Pisarat liitelevät ilmassa ja iskevät vastatuulessa naamaani. Ne pistelevät otsaani, lävistävät silmäripseni ja jäävät pieniksi vesikelloiksi nenäni päähän. Märkä olo kasvoilla ei saa mieltäni harmaaksi. Olen pukeutunut lämpimään sadeviittaan, jonka pinnalla märkyys elää omaa elämäänsä koskettamatta minua. Hupun alla minun on hyvä olla ja ne pisarat, jotka muodostavat kasvoilleni kuvia, muistuttavat minua sopivalla tavalla elämästä.

Pisarat välkehtivät puissa kuin pienet maisemaan sommitellut LED-valaisimet. Ne muodostavat lukemattoman määrän tähtipilkkuja. Pisarat valuvat lehtiä pitkin ja taivuttavat niitä. Niistä muodostuu vesikennoja ja ne tarjoilevat vettä toisilleen sekä ympärillä oleville kasveille. Luonto ravitsee itsensä, jakaa sopivan määrän kaikille.

Kävelen ruohomatolla, joka kasvaa hanakasti vesisateen kylväessä siihen voimaa. Vihreä, märkä ruoho liimautuu kumisaappaisiin. Multa on muuttunut tahmeaksi liisteriksi, joka peittelee ruohon korret saappaistani ja jää itsepintaisesti saappaiden päälle. Matoja on kaivautunut esiin. Niillä mahtaa olla ilon päivä vesisateen saapuessa. Ilman kosteutta mato ei voi hengittää ja se kuolee.

Purossa käy kova vilinä, se solisee nopealla temmolla. Pisarat lentelevät puron vieruksille. Ne tekevät pyörteitä puron keskiössä. Vesi työntyy eteenpäin ja uudistaa itseään. Elämä vedenalla saa lisää happea ja eliökunta voi hyvin.

Nyt sulaa viimeisetkin lumikaistaleet. Pelto on sateesta mutainen ja ammottaa auki. Lumen alta paljastuu lintujen päivällinen. Lokkijoukko kirnuu ja etsii sieltä innolla sapuskaa. Pisarat kastelevat niiden sulat märiksi.

Tulen sisälle ja kääriydyn tyytyväisenä lämpimän viltin alle. Katselen vielä ikkunasta sadetta ja lasiin kiinnittyneitä vesipalloja. Ne ovat niin kauniin läpikuultavia kuin marmorikuulat. Mietin, miten suuria asioita pienet pisarat tekevät maailmalle. Jokainen pisara on osa kaikkeutta, osa suurta kokonaisuutta, jolla on iso merkitys elämäämme.

Tanssivat kädet

Kädet aloittavat hitaasti ja hiljaa 

niihin musiikki saa vauhtia,

varovasti ne voimistuvat

kunnes räjähtävät ilmaan.

Ne pyörivät, kääntyvät, kierivät, hyppivät, heiluvat, huojuvat, taipuvat, taputtavat, 

vietävinä musiikin ovat!

Kädet kulkevat, 

tahdissa rytmin, sävelen,
eläytyvät ja aistivat 

ilmaisevat sielusta kumpuavan riemun.

Kämmenet lämpenevät, energia pistelee niissä.

Kädet tanssivat kuin jalat

ilmentävät ulos kehon kieltä

liikuttuneena, rentoutuneena, iloisena

ne askeltavat ilmaa.

Nämä kauniit elävät,  

merkittävät ovat.

Luomisen kanavana toimivat.

Kasvojen elämä

Kasvot syntyvät ryppyisinä ja hapuilevat äidin rintaa.

Ne nojaavat rennosti syliä, omaa vuodetta ja sohvan muotoa.

Niistä pääsee kyyneliä, niihin tulee naururyppyjä ja ahaa-elämyksiä.

Kasvot kasvavat ja kokevat uusia muotoja. Niihin kehittyy finnejä, arpia ja haavoja. Ne tippuvat, törmäävät ja kolhiintuvat. Ne kestävät ja aina uusiutuvat.

Kasvot nauttivat keltaisesta taivaankaappaleesta ja vaihtavat väriä. Tuulessa ne siirtyvät hupun suojiin piiloon. Pakkasessa ne kipristyvät kokoon ja omenanpunaisiksi muuttuvat.

Kasvot kukoistavat rakkaudessa. Paijauksesta ne lämpenevät ja ihohuokoset laajenevat. Ne lepäävät vasten toisen poskea tai kättä. Rakkaudessa ne uusiutuvat ja niihin syntyy erityinen hehku.

Kasvot peilaavat vaatteen väriä, hiusten pituutta ja mallia. Ne muuttuvat meikeistä, viiksistä ja väsymyksestä. Univelassa ne lerpahtavat ja kuihtuvat kokoonsa.

Kasvot huokuvat metsässä. Ne venyvät haukotuksessa. Ne putoavat tanssissa. Ne lentävät avoautossa.

Ne kylpevät vedessä, tuoksuissa, hieronnassa ja kuorinnassa. Niitä raastetaan parranajossa. 

Kasvot näyttäytyvät eri kulmissa. Valossa ne ovat silminpistävät. Pimeässä niitä ei näy lainkaan.

Kasvot värittyvät eri tavoin eri kulttuureissa ja ne vääntyvät eri tavoin eri kieltä muodostaessa. Ne välittävät valhetta, vääryyttä ja petosta. Kätkevät sisälleen kaiken.

Kasvot kipuilevat. Kouristelevat. Rypyttyvät.

Kuolinvuoteella ne lakkaavat tekemästä mitään. Ne ovat hengettömät, värittömät, pelottavat. Ne ovat silti kauniimmat kuin ehkä koskaan.

Kasvot elävät kaikessa. Ne muuttuvat joka hetki. Ne pukevat asioille merkityksen. Ne kertovat elämäntarinaa. Kasvottomuutta ei ole laisinkaan.

Harson suojassa

Harso suojelee minua tuulelta,

sen alla olen turvassa.

Se suojelee myös viimalta, liialliselta paahteelta,

kasvihuoneilmiön päästöiltä.

Harso ei peitä minua,

mutta se antaa iholleni ylimääräisen kerroksen.

Ohut ihoni saa vahvistusta, voitelua

kosketuksen itseensä.

Haava ei parane jos sitä ei varjele,

harso antaa haavalle hoivansa.

Se antaa haavalle oman aikansa

ja hellän huomansa.

Tuuli yltyy, mutta harso on lämmin

ja oloni mukava!

Tasan eivät mene onnenapilat

Mistä onni rakentuu?

Rakentuuko se omasta tuvasta ja perunamaasta? Sukulaissiteistä, tukipilareista, rakkaimmasta? Hyvistä veriarvoista? Omista saavutuksista? Omanarvontunnosta? Syntyykö se, kun maalaat, soitat tai urheilet? Kun opit elämän uuden aakkosen? Kun elämä soljuu omalla painollaan?

Tai onko se talo, johon tarvitaan nämä kaikki elementit kokoamaan perustaa pystyyn?

Onni asuu siellä, missä on sydän. Siellä, missä on sielu. Siellä, missä on kaunis ajatus. Siellä, missä vaikeankin tunteen takana asuu ymmärrys. Siellä, missä on kyky samaistua itseä suurempaan ja kyky nähdä maailman värien kirjo.

Tai onko onni sittenkin ja lisäksi muuta?

Onko se ainutlaatuinen taito, johon jopa onnettomimmissa olosuhteissa elävät kykenevät? Jopa ne vakavasti sairaat, sodan runtelemat tai julmasti hyväksikäytetyt, joille ei elämän vapautta suoda. Onko onni näkökykyä ylittää rajat ja tuntea elämä itsessään ja rakastaa sitä sellaisenaan?

Viisaus ja onni kulkevat käsikädessä. Viisaat osaavat olla onnellisia.

Tasan eivät mene onnenapilat.