Kesäinen merenranta tuo lämpövirrallaan uudenlaisia maailmoja. Sukellan rantapöheikköön tiirkistelemään sen elämää.
Puut ovat upeita, jylhiä ja monenmuotoisia. Rantatie on vehreä ja siisti. Muutamia yksittäisiä ihmisiä ja koirantaluttajia kulkee harvakseltaan. Rivistössä seisoo kiiltäviä ja kalliita autoja. Avoauto hiipii hiljaa ohi. Ihan kuin se haluisi esitellä kaikille itsensä. Rantatien hienot lukaalit piiloutuvat tiiliaitojen taakse. Yhdestä kuuluu musiikkia ja pihalla näyttää olevan porukkaa. Aidan ulkopuolella on mustaksi pukeutuneita miehiä. Vartijoita? Kamerani kuvaisi ahneasti juhlatalon vieressä kasvavia puita, mutta nuo mustapukuiset miehet tahtovat olla tiellä. Katselen sen vuoksi hiukan tarkemmin juhlien suuntaan. Pihalla näyttäisi olevan muutama tuttu politikko. Nyt tarttis olla kiikarit, että asia varmistuisi. Jää siis arvailun varaan.
Aallot laineilevat vilkkaasti osoittaakseen tuulenvoimakkuuden. Pilvimassat työntyvät eteenpäin ja aurinko pyrkii niiden välistä virkkaisesti esiin silloin, kun mahdollista. Työnnän kaulaani takin kauluksen alle. Katson, miten aalto kutsuu koiraani luokseen. Koira ottaa hapuilevia askelia veteen ja heitän sille kepin, jotta se saa ponnekkuutta itsensä kastamiseen. Se hypähtelee eteenpäin meressä niin kauan, kun jalat yltävät maahan. Viimeisen metrin se vihdoin ui. Sen silmät ovat iloiset ja se tuo ylpeänä kepin rantaan. Se ravistaa itsensä terhakkaasti, väistyn äkkiä kastelemesta itseäni.
Heinikko on pitkä. Kaartelemme koiran kanssa rantaviivaa. Koiralla on nenä tiiviisti maassa. Välillä pitää katsoa sen perään, vaikka se totteleekin erinomaisesti. Sillä vaan on paha tapa maistella mukavia herkkuja, mikäli ihmiset ovat jättäneet jotain syötävää maahan. Sitten taas oksennetaan aamuyöstä. Tai se saa päähänsä kieriä jossain sille ihanassa tuoksussa. Lannan hajuinen koira ei ole miellyttävä kaveri. Heinikon takaa näkyy pitkä virveli. Mies on sen jatkeena pyydystämässä kalaa. Koira kummastelee hetken. Mietin, että onkohan toinen koskaan nähnyt onkivaa miestä. Koirani on elänyt vain yhden kesän tätä ennen. Pian tulee vastaan lapsi ja toinen, nuorempi, virvelimies. Lapsi huutaa ukkia. Päättelen siitä, että siinä on kolme sukupolvea poikia koolla. Herttainen kokoonpano. Näitä "poikien juttuja".
Kiipeämme kalliolla. Kallio kukkii upeissa väreissä. Yritän kuvata, vaikka tuuli tekee kasvikuvaukselle haasteita. Ne keinuvat tuuleen tahtiin melko voimakkain liikkein. Lokit kirkuvat ja kiertävät meitä. Mustarastaat tulevat lähelle. Otan taas kameran, mutta sen päälleasettamisen aikana linnut ovat jo pyyhältäneet muualle. Teen tavoitteeksi ottaa tänä kesänä yhden hyvän kuvan mustarastaasta. Ystäväni lempilintu, hänen kunniaksi. Toki lintu on minustakin kaunis. Niitä on Helsingissä nyt aika paljon.
Kalliolla makoilee muutama himokas auringonpalvoja. Ihan pavunvärisiltä jo näyttävät, miksi turhaa paahtaa itseään lisää, mietin. Toisen näen syrjässä, ihan kuin piileskelisi siellä. Uskomatonta, että jotkut tarkenevat olemaan uikkareissa. Minun ihoni ylle kylmä tuuli vaatii pitkähihaisen ja takin.
Olemme hetken kalliolla. Istun ja imen itseeni merellista ilmastoa, sen voimaa ja pilven takaa pilkahtelevaa aurinkoa. Olen korkealla ja näen pitkälle. Tämä on paikka, jossa on hyvä olla, on ollut aina hyvä olla. Vasta toisen kerran olen jakamassa tätä kokemusta koirani kanssa. Olen niin onnellinen, että minulla on tämä hiljainen kaveri tässä vierelläni. Koira on märkä, se tulee lähelleni ja nuolaisee kättäni. Ihan kuin se olisi ymmärtänyt, mitä ajattelen. Mutta kylmyys iskee, lähdemme taas liikkeelle. Rannikolla on joutsen. Se pesee sulkiaan ja vilkaisee meitä ohi kulmien. Saan sen kuvaan yhdessä sen takana olevan veneen kanssa. Sielläkin kalastetaan. Koira haluaa vielä uida. Menemme taas rantaan, mutta levää on vedessä järkyttävä määrä. En voi antaa koiran uida siinä liejussa.
Pensaikossa penkillä on kaksi ihmistä. Tie poikkelehtii sen vierestä ja joudun kuin varkain näkemään heidän intohimoisen suuteluhetkensä. Ihanaa, että Suomessakin tapahtuu julkisesti intohimoisten tunteiden osoitusta. Onnea heille ja hymyilen. Jäätelökioski kutsuu luokseen. Ajattelen vähän sokeroida itseäni, jottei verensokeri pääse taas yhtäkkiä liian alas. Istun kivelle syömään jätskipalloani. Satun taas huomaamaan suutelevan parin. Aika kauan ovat herkistelleet.
Toisella puolella on matonpesijöitä. Harmittaa, että pesuvesi menee mereen ja lisää sen rehevöitymistä. Matonpesijöitä on neljä, selkeästi yksi perhe: äiti ja isä, poika ja tyttö. Poika on jo aikuinen tai ainakin melkein, tytöstä en ota selvää. Ainakin aika pienikokoinen. Heillä on selkeät roolit. Äiti pesee maton, isä huuhtelee sen meressä ja lapset kantavat sen sellaiseen häkkyrään, joka rullaa siitä suurimmat vedet pois. Sitten he kantavat sen ilmeisen tuskastuneena toisen paikkaan kuivumaan. Hyvää tiimityötä! Olispa minunkin lapsuuden perhe joskus toiminut noin, ei ole tullut mieleenkään.
Jätski tekee oloni hyiseväksi. Koira on rullalla jalkojeni välissä. Päätän lähteä kotiin. Nainen ja mies tulevat pusikon takaa pussailemasta. Hyimyilevät koiralleni. Eroavat samassa kohtaa, jossa minä vaihdan kadun puolta. Suutelevat taas kiihkeästi. Nainen tyylikäs ja mies myös, puku päällä. Selkeästi hyvissä viroissa. Kello on kaksi, viettävätkö kahvitaukoa tai mitä? Molemmat nousevat eri autoihin ja kaasuttavat tiehensä. Onkohan kyseessä salarakkaat? Miksi tavispari tapaisi toisiaan tyylikäästi pukeutuneena pusikossa keskellä arkipäivää? Onni on kaunista, mutta särkyneet sydämet ja pettäminen ikävää. Kaunis pari ei näytäkään enään niin kauniilta.
Merenranta jää taakseni elämään elämäänsä. Tuuli pyrkii silti mukaani ja pilvimassat kasvavat. Pian taivas tiputtaa sadetta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti