Rakkauden lähettiläät

Kaksi palleroa pyörivät ympärilläni ja kiehnaavat huomiota. Silitän, rapsutan ja paijaan niitä. Samantien alkaa kehrääminen. Ensin on vuorossa musta kissa. Se käy selälle, venyttää itseään ja pyörii itsensä ympäri. Silitän sitä joka paikasta vatsaa myöten, mutta eniten se himoitsee kosketustani päänsä alueella. Sillä on paksut posket, joilla se puskee kättäni. Se on pehmoinen ja lämmin. Välillä se leipoo tassuillaan karvalelua tai kerran minun vatsaani. Jos makaan sen vieressä, se tulee ja ottaa hampaillaan hiuksiani suuhunsa ja näykkii niitä tarmokkaasti. Se tekee hyvää päänahalleni.

Toinen kissa villiintyy silityksestä niin, että se ottaa käteni tassujensa väliin ja puree minua. Hellästi kuin tiedostaen hyvin, missä menee kipuraja. Sen koko nahka karvan alla liikkuu aina, kun silitän sen selkää. Se on aistillinen koko kehollaan. Sekin pyörii itsensä ympäri lattialla. Molemmat ovat yhtä rakastavia ja nauttivat silityksestä täysillä. Ne laittavat silmänsä kiinni ja kulmahampaat paistavat niiden huulten välistä, kun ne rentoutuvat.

Seuraan niiden liikkeitä. Pehmeitä askelia ja sulavia hyppyjä ylimääräisistä kiloista huolimatta. Ne kuuntelevat valppaina. Korvat heilahtavat pienemmästäkin risahduksesta. Toinen kissa murisee oven suussa, kun rapusta kuuluu ääniä. Kysyn siltä, oletko ollut edellisessä elämässä vahtikoira. Ne juttelevat toisilleen erilaisin äänin. Välillä ääni on kujertelevaa, välillä aistin määrätietoisuutta, jopa vaativan sävyn. Musta kissa on vaativa, kun se haluaa päästä ulos. Asiaa tehostaa tassujen kopsutus terassin ovenlasia vasten. Ei auta kuin pukea punaiset nahkavaljaat päälle ja päästä kisu ulos. Siellä se sähisee hauskasti linnuille ja toljottaa silmät suurina maailmaa.

Iltaisin kissat innostuvat kilpa-ajoon toistensa kanssa. Silloin matot saavat kyytiä ja tavarat lentelevät paikoiltaan. Yritän osallistua juoksuleikkiin, mutta ne säikähtävät. Silloin tajuan, että koirien kanssa juostaan, mutta kissojen kanssa katsotaan vierestä. Sen sijaan leikitän niitä tikulla, jonka päässä on höyheniä. Joka leikin jälkeen lelu on hiukan ohuempi, höyhenet liimautuvat kissojen teräviin kynsiin.

Parasta on hetket, kun kissat ovat lähelläni rentoina ja tunnen rakkauden meidän välillä. Kissat hyrräävät ja haluavat omalla tavallaan paijata minua. Liikutun niin, että ihokarvani nousevat pystyyn ja sydämeni on pakahtua. Kunpa pääsisin useammin hoitamaan näitä veitikoita, oikeita rakkauden lähettiläitä.

90-vuotis juhlat

Minut on puettu kauniiksi. Kenen vaatteet nämä ovat? Minut kyyditään hienoon paikkaan, jota sanovat ravintolaksi. Ensimmäinen kerta, kun olen sellaisessa paikassa, vaikka väittävät muuta. Jännittää, enkä ymmärrä yhtään, mitä minun pitäisi tehdä. Ympärilläni on paljon ihmisiä. Kaikki hymyilevät ja onnittelevat minua. Tiina sanoo, että on minun synttärit. He tuntevat toisensa. Itse en muista heitä.

Minut istutetaan pöytään vieraitten ihmisten joukkoon ja eteeni tuodaan ruokaa. Taasko pitää syödä, juurihan söin kotona? Käsi tärisee ja pudotan päälleni perunan. Yritän salata sen muilta ja työnnän perunan lattialle. En ymmärrä, miksi tuntematon nainen kysyy minulta, onko ruoka hyvää. Näkiköhän se, että pudotin perunan? Haluan mennä vessaan ja sanon sen ääneen. Tiina tulee mukaan. Ovi on vaikea, erilainen kuin kotona. Samoin se, mistä tulee vettä, jotta saan pestyä kädet. Se on jotenkin jumissa, ehkä rikki. Tiina osaa korjata sen heti, onpa hän taitava. Saan pestyä kädet.

Minut viedään tutumpaan paikkaan. Se on tyttäreni ja hänen miehensä asunto. Väkipaljous ympäröi minua yhä sinnikkäästi. He halaavat ja onnittelevat. Minä liikutun, kun saan niin monta kukkakimppua. Minulle kerrotaan, että on syntymäpäiväni. Joku kuiskaa vieressäni, että taasko se pitää sille muistuttaa. Ihmettelen moista kommenttia.

Kauhea hälinä. Lapset huutavat. En kuule, mitä ihmiset puhuvat. Nyt he näyttävät tutummilta, mutta en saa kaikkien nimiä mieleen. Minua ohjataan huoneen laidasta toiseen ja kehotetaan istumaan. Eteeni tuodaan kahvia ja kakkua. Juon ja syön, mitä tarjotaan. Olen hiljaa ja keskityn siihen, ettei kakunmuruja tipu päälleni. Muut puhuvat, mutta kukaan ei kysy minultä mitään. En  edes ymmärrä, mistä he puhuvat, mutta nyökkään, kun minua katsotaan. Naurahdan silloin, kun muutkin tekevät niin.

Menen sohvalle istumaan. Silmäni menevät kiinni ja äänet häipyvät. Ihana rauha. Olen muuttunut lapseksi. Istun äidin sylissä tuvassa ja äiti kertoo minulle tarinaa metsäneläimistä. Minulla on hyvä ja turvallinen olo. Tuvassa palaa tuli ja sisareni leikkii lattialla. Haluaisin pysyä äidin sylissä ja kuunnella tarinaa, mutta joku ravistelee minua ja pyytää pysyä hereillä. Palaan hälinään ja näiden nimettömien ihmisten joukkoon. Suoristan selkäni ja yritän hymyillä. Silmissäni kirvelevät kyyneleet.

Testosteronin getossa

Vahtimestari kertoo, että kuntosali ja voimailusali ovat yhdistetty. Sana "voimailu" herättää epäilykseni. Astun kuitenkin reippaasti sisälle. Tila on pieni, hämyisä, ilmassa haisee hiki. Seinät ovat kuluneet. Ensimmäisenä vastaan tulee nyrkkeilysäkki. Epäilykseni voimistuvat.

Sali on täynnä pelkkiä uroksia. Kaikki kääntyvät katsomaan minua. Kaikki tuijottavat. He ovat eri-ikäisiä. Kulahtaneista t-paidoista ja verkkareista näkee, ettei salille tuloon ole satsattu. Täällä ei voimailla vaatteilla vaan pelkällä motivaatiolla. Täällä ei näytellä naisille taitoja. Täällä ei käy naisia.

Rauta rutisee. Irtopainot vierivät lattialla. Täällä tehdään parasta, jotta hauis kasvaisi. Peilin kautta katsotaan itseä ja mitataan hauiksen kokoa. Miehet mittelöivät siitä, kuka nostaa eniten. Testosteronia uhkuu ilmassa. Samanlainen tunnelma kuin autokorjaamolla.

Kun vähänkin vilkaisee niitä kasvoihin niin heti tulee takaisin hymyjä, pari silmäiskuakin. Pelkään, että joku hyökkää vielä juttelemaan. Pakenen lämmittelemään ja mietin varauloskäyntiä. Kuntopyörä on turvallinen aikalisä.

Poljen ja tuijotan tiiviisti lattiaa. Vieressä on juomapiste ja miehet laukkaavat siinä yhtenään. Sivusilmällä huomaan katseita. Yritän näyttää keskittyneeltä pyöräilijältä.

Pyöräily nostattaa minussa addrenaliinia. Miehinen energia ympäröi koko tilan. Tekee mieli olla itsekin jätkämäinen, jotta tuijotus loppuisi. Otan pahisilmeen kasvoille. Tekee mieli sylkäistä lattialle, mutta en tee sitä.

Saan olla rauhassa. Katseet hiljenevät. 1,5 euroa ei ole paha hinta oman maskuliinisen puolen kasvattamisesta ja uudenlaisen maailman läpäisemisestä.

Tarinoita kontrollista

Hän heräsi joka aamu puoli kuudelta.
Puki ylleen puhtaan ruutupaidan ja suorat housut
Pesi kasvonsa
keitti kaksi kuppia Pauligin kahvia
ja teki kaksi ruisvoileipää kurkkuviipaleilla.

Hän istui keittiönpöydän vasemmalle puolelle
tuolille, jossa oli jo kulumaa käytöstä
siten, että näki ikkunasta ulos lintulaudalle
ja oli näkemättä roskiksen puoleista sivua
ja asetti lukulasit päähänsä.

Hän kaivoi edellisen viikon Hesarin pöydän viereisestä lehtikasasta
sen Hesarin, jonka hän aina viikon viimeisenä päivänä klo 20
noutaa muiden viikon Hesarien kanssa
viereisen kadunkulman Pitzeriasta
sieltä, jossa tiedetään jättää hänelle käytetyt lehdet tiskin taakse.

Hän luki lehden kahdesti
ensimmäisellä kerralla hän alleviivasi tärkeimmät uutiset
jotta tiesi palata lukemaan ne uudelleen
samalla hän siemaili kahviaan sokerilla
ja söi leipäänsä pureskellen jokaisen palan viisitoista kertaa.

Aamiaisen jälkeen hän pyyhki suupielensä nenäliinalla
Nenäliina kulki aina mukana ruutupaidan rintataskussa
Jos se ei jostain syystä siellä ollut
(hän oli silittäessään puhtaan paitansa unohtanut laittaa sen taskuun)
hän järkyttyi kovasti.

Silloin hän ei kävellyt makuuhuoneeseen hakemaan uutta nenäliinaa
joka olisi ollut hyvin yksinkertainen ratkaisu
vaan hän aloitti aamutoimensa uudelleen
teki kaiken järjestelmällisesti toisen kerran
kunnes pääsi pyyhkimään suupielensä nenäliinalla, joka oli nyt taskussa.


---

Jokainen muisti hänet
hän oli pyörän selässä tunnin alussa
jatkoi seuraavaan tuntiin saman pyörän istuimella
hänellä oli vaappuva tyyli polkea
hän oli jotenkin kaukana muista
eikä läsnä

Hän kuihtui kuihtumistaan
vaatteet näyttivät isoilta
silmälasit liian suurilta
ponihäntä pieneni
kasvot lakkasivat kiiltämästä
hän tuskin edes hikoili

Hän oli siellä aina
aamuisin, päivisin ja iltaisin
kunnes yksi päivä
häntä ei enään näkynyt
kaikki varmasti miettivät
minne hän oli joutunut.

Oli lämmin kesäpäivä
hahmo edessäni aurinkoa vasten
ihminen pitkässä untuvatakissa
outo ilmestys keskellä ruuhkaista katua
kasvot olivat harmaan kalpeat
hurja epätoivo näkyi jo kaukaa.

Se oli hän
hän pyysi rahaa
pyysi sen verran, että pääsisi sisälle jonnekin
juomaan kupin teetä
annoin hänelle rahaa
hän hymähti.

Näin hänet sitten useamman kerran
samoilla Kampin kulmilla
hän laahusti kumarassa
untuvatakki päällä kesähelteellä
katsoin huolestuneena kadun varrelta.

Luojalle kiitos
hän lienee paranemaan päin
hän käy jälleen pyöräilemässä
mutta hän on ainakin 10 kiloa isompi
kasvoissa punakka väri.

Ehkä hän on terveempi
toivottavasti onnellisempi
toivon hänelle jokatapauksessa kaikkea hyvää!


---


6-vuotiaana
äiti laittoi minut pianotunneille
isä kannusti jatkamaan jalkapalloa
jonka aloitin jo 4-vuotiaana.

7-vuotiaana
aloitin ranskalaisen koulun
osaamatta lausettakaan sitä kieltä
isä oli opettanut minulle vain aakkoset

8-vuotiaana
pianotunteja oli jo kolmesti viikossa
äiti patisti soittamaan
ja piti hakea musiikkilinjalle.

9-vuotiaana
pianotunnit eivät huvittaneet
halusin pelata jalkapalloa tai leikkiä
äiti ja isä riitelivät asiasta.

10-vuotiaana
tuli lisää kieliä opeteltavaksi
ranskan lisäksi englanti
yhä protestoin pianotunteja.

11-vuotiaana
sain stipendin musiikinopiskeluun
pianotuntien määrä kasvoi entisestään
kalenteri meni uusiksi.

12-vuotiaana
huomasin olevani rättiväsynyt
päivät olivat pitkiä
kalenterista oli tullut raamattu.

13-vuotiaana
yllätyin, ettei kukaan ikätoveri leiki nukeilla
lapsuus oli mennyt
enkä ollut ehtinyt leikkiä.

Tarinoita ihmisistä ja toiveista

---

Se oli niin yksinäinen
että se nukkui koko päivän
näki unia, joissa oli ihmisiä enemmän
kuin  sen arkielämässä.

Uniin se hautasi mielensä
unohti todellisuutensa
teki pakoretkeänsä
kohti unelmiaan.

Kun se viimein illalla nousi
katsoi itseään peilistä
sillä oli tyynyn jäljet poskessa,
tatuoitunut unimaailma mukanaan.

---


Kun oikein hiljaa pyytää
voi enkeli kuulla
toiveita toteen tuoda.

Mutta jos toive tulee pakosta
halusta, eikä sydämestä
enkeli ei kuule.

Se kuulee vain kaiken hiljaisen
ja kun ihminen on valmis
se antaa vastauksen.

---


Sen jalka ei jaksanut enään nousta
käsikin alkoi vapista
se tarvitsi apua suihkussa
vaikkei ollut koskaan tarvinnut keneltäkään mitään.
Tuo itseellinen nainen.

Sillä oli hieno akateeminen ura
ja paljon ystäviä
mutta naimisiin se ei koskaan päässyt
kun se ei huolinut kenestä vaan
Se halusi säilyttää oman pään.

Se ei enään päässyt kahvikuppilaan
teatteriin, eikä jumppaankaan
se ei kyennyt enään virkkaamaan
eikä edes kotiansa siivoamaan
sillä oli silti tahtoa tehdä paljon muuta.

Sillä oli ajattelukyky suuri
se istutti ajatuksen siemeniä

pohti maailman ihmeitä

väritti tarinoita

ja matkusti niillä ympäriinsä. 

Sen silmät säteili ja tuikki

se nauroi koko pienellä vartalollaan

se arvosti elämää

uskoi ja rakasti

sillä se jaksoi loppuun asti.  

Tuo itseellinen nainen!


---

Paita on vanha ja rikki

reikäinen

se on epämukava päällä

siitä tuulee läpi

sen läpi näkee ihoni.

Paidan tehtävä on täytetty

heitän sen roskiin

kunnes sinä kaivat sen sieltä

laitat sen päällesi

olet reikiä täynnä.

Näen ihosi

rikkonaisen kehosi

kipusi

voimattomuuteesi

ihan kuin tuo paita olisi sinä.

En halua nähdä tuota paitaa

enkä siksi myös sinua

rikkonaisuus on liian näkyvää

olet liian kylmissäsi

ja se tuntuu minussa asti.

Miksi haluat pitää tuota paitaa

kaupassa on ehjiä

jotka suojaavat kylmältä

korjaavat ihosi

peittävät kipusi

Ihosi tarvitsee lämpöä

anna sitä sille

hoida itsesi

nähdään sitten villapaidoissa

ja halataan toisiamme lämpiminä.

Mieli tarvitsee ruoskimista

Sain viime sunnuntaina hyvää muistutusta siitä, että kaikenlainen rääkki on tietyssä määrin hyväksi keholle. Kundaliinijoogakurssilla pureuduimme stressinpoistoon. Opettaja varoitti heti kurssin alussa, että päivä tulee olemaan kidutusharjoituksia täynnä. Kuulosti dramaattisen huvittavalta, mutta dramaattista se olikin. Huvittavaa vasta harjoitusten jälkeen. Hiki roiskui ja happi loppui. Ruoskat soivat. Stressi lensi ikkunoista ulos ja maailma kirkastui.

Ihminen tarvitsee äärirajoja voimistaakseen mieltään. Kehomme äärituntemukset vahvistavat hermostoa kestämään vaikeitakin koitoksia. Kun mieli on kestävä, suhtaudumme asioihin selkeämmin, emmekä lannistu niin herkästi. Näin kykenemme myös näkemään asioita laajemmassa perspektiivissä. Kokonaisvaltainen näkökulma tukee kaikkia elollisia enemmän kuin oman navan tuijottelu.

Suomalaiset ovat luonnostaan sisukasta kansakuntaa. Maailmanlaajuisesti tarkasteltuna suomalaiset naiset ovat kuulema kaikkein sisukkaimpia. Tässä pienessä, pimeässä ja hiljaisessa maassa on siis sitkeyttä, joka on syvällä maaperässämme kuin sinne levittäytynyt puun juuristo. Tämä ominaispiirre on siirtynyt sukupolvelta toiselle. Juuret ovat ehkä sukupolvien ketjussa muuttaneet muotoaan, mutta iskunkestävyyttä eivät.

Ihmisen mieli voi olla sisukas, mutta jos mielellä ei ole näkökyä ja notkeutta, sisukkuus voi kääntyä itseään vasten. Jos mieli toimii kuin juna, joka porskuttaa eteenpäin osaamatta pysähtyä, jää sekä matkustajat asemalle, että tietoisuus varikolle.

Kehon ja mielen lempeä kohtelu on aina ensiarvoisen tärkeää, mutta siinäkin voi mennä liian pitkälle. Lempeys voi johtaa äärimmäisyydessään siihen, että aina kipupisteen kohdatessa lopettaa kesken. Ei halua edes yrittää. Se voi merkitä pitemmässä juoksussa luovuttamista. Luovuttaminen taas tukee laiskuutta. Aikamme suosii laiskuutta. On helppo välttää turhaa ponnistelua, koska monet asiat toimivat loistavasti ilman vaivannäköä. Pikakulttuuri ja koneet tukevat ihmisen heikkoa mieltä, ei tarvitse opetella monia asioita jos ei ole pakko.

Ajatustapamme heijastuvat kaikkeen. Liikuntasuorituksessa sallittu luovuttamisen mentaliteetti välittyy herkästi muihinkin elämän osa-alueisiin. Kivusta tulee välttelyn kohde. Laiskuudesta tulee tapa. Olisi siis tärkeää tiedostaa, että tällainen pumpuliin kääriytyminen heikentää meidän kehon ja mielen kapasiteettia. Tietty stressipitoisuus kehossa pitää aivomme aktiivisina ja valppaina elämälle. Ilman valppautta muutumme passiivisiksi ja voisimme saman tien haudata itsemme elävältä.

Joogafilosofia opettaa ihmiselle tasapainoa. Lempeyttä ja kurinalaisuutta samassa paketissa. Haastavintahan lienee juuri tasapainon saaminen ja säilyttäminen. Niin herkästi annamme haluillemme valtaa ja unohdamme sillä hetkellä jotain muuta ainutlaatuista itsessämme. Epätasapaino on aina tiedostamattoman mielen tulos.

Itse olen kaivanut nyt ruoskan esiin mieleni sopukoista. Hien laskeutuessa kuulen paremmin sydämeni äänen. Lopuksi kääriydyn levolle pumpuliin kuin pieni vauva. Sitä kaikkea tarvitsen ollakseni kokonainen. Ollakseni vahvempi.

Kuunnelkaa hiljaista viisautta

Hänellä voisi olla joitain ajatuksia jos hän osaisi puhua. Hän voisi olla hyvinkin fiksu jos hän saisi kielen päälle sanoja, taivutettua kieltä, kuten haluaisi ja jos hän osaisi rakentaa sanoista loogisia kokonaisuuksia. Hän voisi olla jopa parempi kuin sinä, joka istut pallillasi ja luulet omistavasi koko maan. Tai sinä, joka olet vääryydellä ja nokkelilla puhelahjoillasi päässyt johtamaan. Tai sinä, jolta puuttuu sydän, mutta järki kulkee gepardin vauhdilla.

Hänelläkin voisi olla mahdollisuus istua hallituksessa punomassa uudenlaista yhteiskuntaa jos hän osaisi viestittää, kuten vaadimme. Jos liikekieli olisi yksi tapa puhua, hän olisi ehkä expertti. Jos ilman käsiä voisi kirjoittaa, hän synnyttäisi maailman uusin kääntein. Kukaan ei maalaa uutta talousideaansa paperille. Idealle ei kelpaa lyriikka. Se pitää asettaa oikeaan muottiinsa ja kääntää sivistyssanakirjan kanssa korulauseiksi. Liitteeksi sopii pari alan kirjaa, jotka ovat lainattavissa eduskunnan kirjastosta.

Huomaatteko ne, joilla on taitoa ymmärtää ja hyväksyä ihmiskunta sellaisena kuin se jo on. Sehän on jo valmis, ollut kauan. Luonto on tehnyt aikaa sitten tehtävänsä. Ihmisellä on kuitenkin ihme tarve käpälöidä kaikkea luomakunnan hienoutta ja saada aikaan pelkkää tuhoa.

Tänään olen miettinyt tuhoa taivasta kummastellessani. Sää on vaihtunut ainakin kymmenen kertaa päivän mittaan. Se ei ole normaalia. Se kertoo, että luonto on epätasapainossa. Kuten ihminenkin.

Emme tarvitsisi karismaattisia kirjaviisaita johtajia istuttamaan yhteiskuntaan lakipykäliä, rajaamaan aitoja ja vahtimaan velan määrää. Emme tarvitsisi heitä jos ymmärtäisimme aidosti, mistä elämästä on kyse. Silloin meiltä häviäisi halu sietää tämankaltaista turvavyöhykettä ympärillämme.

Näkisimmepä viisauden heissä, joilla ei ole tarvetta tai kykyjä luoda rationaalista todellisuutta. Heissä, jotka makaavat sairaalassa tai kasvavat köyhyyteen. Heissä, jotka luetaan kehitysvammaisiksi, mutta joiden silmät suurentavat monta suurennuslasia enemmän. Lapsissa ja vanhuksissa, joiden ääni torjutaan lässytyksellä. Meillä on lukematon määrä tietoista ja viisasta ihmiskuntaa, joilla ei ole sananvapautta, jotka vain heitetään laidan yli. Vain koska joku on niin päättänyt ja toiset toistaa perässä.

Korvat hörölle siellä missä on hiljaista. Siellä on eniten viisautta. Kuunnelkaa heitä.

Olet hieno ihminen!

Kuka kertoisi minulle kauniin tarinan. Sen tarinan, jolla lapsena sai turvallisen ja hyvän mielen. Kukaan ei enään ole kertomassa aikuiselle sitä tarinaa. Siispä yritän kertoa sitä itse itselleni. Yritän todistella tarinalla, että tyttö pärjää. Tyttö on pian iloinen. Tytöllä on kaikki hyvin. 

Kuinka tärkeää onkaan, että meillä on yhteys omaan itseemme. On ystävyyssuhde sisimpämme kanssa. Silloin voimme kertoa itselle muutakin kuin tarinoita. Voimme kertoa asioita, jotka ovat totta. Voimme kehua ja kannustaa itseämme. Niin paljon kun sielu sietää. Ja sieluhan sietää.

Voisimme myös opetella sanomaan asioita ääneen. Sellaisia pieniä ja viattomia, positiivisia huomioita. Toisesta ihmisestä tai asioista. Ne voisivat tulla suusta pidättäytymättä. Ilman taka-ajatuksia. 

Sanomme kehuja vain, kun on pakko. Kun on työpaikan kehittämispäivä tai läksiäiset. Kun tavataan uusi ja kiinnostava ihminen. Tai kun haudataan ihminen. Kuolleesta löytyy hienoja sanoja kirjoihin asti.

Kauniit ajatukset ja teot tulevat aina antajalle takaisin. Jos ei muuta syytä löydä, niin tällä uhalla voisimme yrittää parantaa tapoja. Voisimme kasvattaa uudenlaista kulttuuria, joka perustuisi positiivisiin huomioihin. Mitä kaikkea saisimmekaan tällä ajattelutavalla aikaan. Ehkä ylikansoitetun maan sillä rakkauden määrä varmasti kasvaisi.

Positiivisuus ei tarkoita kriittisten silmien sulkemista. Se ei tarkoita realismin puutetta. Se tarkoittaa rehellisiä silmiä, joilla on tahto luoda parempaa maailmaa. 

Tulisinko nähdyksi?

Minulla nyt vaan on punainen hattu ja keltainen huivi. Tarvitseeko sille olla syy. Heilutan vasenta kättä enemmän kävellessäni. Hyvä huomio. Minulla on tosiaan siniset silmät. Ai, olenko varautunut. Olen rauhallinen yleensä aina. Hiljainenkin kyllä jos en halua puhua. Pysähdyin sanaasi ristiriitainen. Olen. Miksi koet niin. Kyllä hiukset ovat oman väriset ja olen hoikka. Kyllä syön tarpeeksi.

Näetkö minussa muuta? Perustuuko tulkintasi minusta ulkoisiin faktoihin? Väritätkö niillä kuvaasi minusta? Enkö ole muuta? Etkö näe sydäntäni? Etkö tunne, että välitän? Etkö näe, että yritän? Miksi takerrut keltaisen huivini väriin? Mitä merkitystä hiuksillani on? Voisitko yrittää tuntea minua sisältä? Voisitko katsoa silmiini ja olla läsnä? 

Minäkin kaipaan joskus tukea. Minäkin kaipaan positiivisia sanoja ja kannustusta. Minäkin kaipaan tulla nähdyksi kokonaisena. Kuten sinäkin.

Faktoja ei voi kiertää

Ai, mistä tietää, että talvi on tulossa? 

Kuoron ensimmäisellä kokoontumiskerralla alettiin treenata joululauluja jouluesiintymistä varten. Se oli kuin kirves olisi osunut sydämeeni. Kaipaan niin "Vielä on kesää jäljellä"-tyyppisiä luritelmia. 

Talven tulon tietää myös siitä, että puoli yhdeksän uutisten aikaan on niin pimeää, etten erota koiraani asfaltista.

Ja siitä, että ne kaksi iäkästä rouvaa eivät enään istu lähipuistossa kutomassa sukkia.

---

Kadut hiljenevät, taivas on musta.
Nyt voi nähdä tähdet Ursasta.
Voi kadota pimeyteen ja olla tuntematon henki.
Villahuivin alta voi paljastaa vain silmäripsensä.
Pimeys opettaa olemaan toisenlainen.
Se synnyttää usvaisan olotilan.
Kuulet ja haistat, mutta muutut sokeaksi.
Mustan seinän kohdalla ei voi miettiä pakoa.
Sade kastelee kengät märiksi.
Villasukat saavat sijansa.
On helppo kääriytyä oman nahkansa lähelle ja olla vaan.
Syksy.

Köyhää bisnestä

- Kivaa, etukuponki!

- Ai, tällä saa vain kahvin.

- Ai jaa, vain klo 9-10 välisenä aikana... (Kuka käy pikaruokalassa aamulla? Tarjous ei ole tietenkään voimassa ruuhka-aikana...)

- No joo, kuponki on voimassa 30.9. saakka vain Pitäjänmäen McDonald`s:sa. 

- Palasin lukemaan KAHVI VELOITUKSETTA-lausetta. Vain aamiaistuotteen ostajalle kahvi veloituksetta!!!

Mielen hedelmäpuu

Tänään oli viimeistä päivää K-marketin Superpäivät ja hedelmät maksoivat euron kg/kpl/rasia. Menin kauppaan vain tämän tarjouksen perässä. Minusta on pikku hiljaa kehkeytymässä oikea tarjoushai. Nyt jääkaappini on niin täynnä hedelmiä, ettei sinne juuri muuta mahdukaan. Hedelmät koristavat hyllyjä väreillään. Ihan kuin autioon ja karuun maisemaan olisi kasvanut hedelmäpuu. 

Mielellä on myös kyky täyttyä värikkäistä hedelmistä. Sillä on samanlainen kyky säilöä asioita. Jääkaappi ei ole kovin kiva säilytyspaikka jos sen päästää likaiseksi ja haisevaksi. Sitä pitää puhdistaa ja sieltä pitää heittää vanhat ruoat roskiin. Jääkaapin tyhjyys taas korreloi kurnivaa vatsaa. Kukaan ei halua olla nälkäinen. 

Mieleen voi aina visualisoida kauniita ja raikkaita asioita, jotka antavat hedelmäistä makua ja energiaa. On tärkeää hoitaa mieltä samalla tavalla kuin jääkaappia ja tiedostaa, mitä siellä säilöö. Puhtaat ajatukset ovat tärkeitä ja näin on myös vanhojen huonojen ajatusten hylkääminen.

Hedelmäpuuta voi jokainen mielessään kasvattaa. Luulen, että jääkaapin sisällöstäkin tulee sen jälkeen erilainen.

Hellästi viisas

Nautin istua iltabussissa, pitää silmiä kiinni ja kuunnella soljuvaa, sivistynyttä puhetta ja sen naisen naurua. Joidenkin ihmisten ääni on aivan huumaava. Naurukin on erikoisen kaunis ja erottuva. Ääni virtaa puhtaasti ja eheästi. Se on täynnä iloa, ymmärrystä ja viisautta. 

Ääni kertoo ihmisestä paljon. Sanat merkitsevät toisen totuuden. Sanat, joiden myötä lauseet rakentavat maailman mielenkiintoisimpaa asiaa. Kaikki kuulostaa timanttiselta sellaisen ihmisen suusta.

Entäs se katse. Siellä koirapuistossa, kaupassa ja kadulla. Sellainen avoin ja nöyrä katse. Se korostuu toisinaan pään nyökkäyksellä. Se tarttuu minuun ja imaisee mukaansa. Katseen takaa nousee hyvää energiaa, jota en voi olla kunnioittamatta. Ihailen todella paljon ihmisiä, joissa on tällaista hellää viisautta. Hellästi viisaalla tarkoitan ihmistä, jolla on kykyä osoittaa kaikille kanssaihmisille itsessään virtaavaa rakkaudellisuutta. Että minä olen tässä ja arvostan sinua sellaisena, kun olet. 

Arjen keskellä tuntematonkin saa osansa ja tulee pidetyksi. 

Myös toisen ihmisen kirjoitetut sanat voi kokea niin syvällä, että tuntee välitöntä lämpöä ja yhteenkuuluvuutta. Tuntee tietävänsä millainen toinen on sanojen takana. Vetovoima ajaa lähemmäs toista, mentaalisella tasolla. Tämä tuo elämään niitä haluttuja makeita makuja, ripauksia mausteita tai muita bonuksia. 

Rakkautta on monenlaista. 

Viisas ihminen osaa ilmiantaa rakkauttaan. 

Hellä viisaus on kauneinta, mitä tiedän.

Keisari sytytti temppelin liekin

Juhlapäivä.

Tulimme porukalla saliin. Kaikilla sama toive. Sama pyrkimys.

Lahjanantaja saapui eteen. Kertoi, kuvasi, opasti. Muistutti jo olemassaolevaa tietoa. 

Kaikkeus laskeutui hetkeksi.

Rakkaudellisuus leijui ilmassa. Odotus oli palkittu. Hymyileviä kasvoja. Ravittuja sieluja.
Siitä oli hyvä lähteä jatkamaan matkaa. 

Kotiin oli syttynyt monta lamppua, tuli paloi kaminassa ja pöydällä oli ruusuja. 

Sydämen temppeli voi paremmin, kun sitä huolletaan rakkaudella. 

( Geshe Pema Dorjeen luennoi Teosofisessa seurassa aiheesta "Kuinka olla tarkkaavainen")

Simply the best

Elämän yksinkertaiset asiat ovat parhaimpia. Yksinkertaisuus on kaunista. Valitettavasti se hukkuu usein kaiken monimutkaisuuden alle. Ihmiset menettävät kosketuksen yksinkertaisuuteen omalla toiminnallaan.

Oman elämän yksinkertaistaminen on oikeastaan hmm...sekin yksinkertaista, mutta se vaatii monimutkaisuudesta poisoppimista. Epäolennaisen unohtamista. Silloin pitää harjoitella. Moni on laiska harjoittelemaan. Raha voi sotkea tätä. Sen avulla ei tarvitse harjoitella. Haalimme asioita ympärillemme ja etsimme elämyksiä rakennetusta maailmasta. Moni eksyy isojen legotalojen ja nukketaloelämän sokkeloihin ja kadottaa yksinkertaisen todellisuuden.

Yksinkertaisuus on jotain, mikä on aina ollut ja tulee olemaan. Se on sitä, mitä pidetään itsestäänselvyytenä ja tylsänä. Siihen liitetään kaikenlaista aliarvioimista, samalla se on jokaisen elämän lähtökohta. 

Luonto on yksinkertainen. Sieltä voi aina hakea apua jos elämä menee liian rönsyileväksi. Luonto ei maksa mitään ja se on itsessään elämysten kuningas. Siellä voi havaita aina uutta. Kokea elämykset aitoina ja yllättyä, kun mikään ei ole koskaan samalla tavalla.

Taltioin näkemääni yksinkertaista kauneutta. Apilat, maisema, taivaan värit, pilvet ja sade. Täysin yksinkertaisia asioita, joille ei kuitenkaan anneta riittävästi arvoa. 

Kukkani sai ravinnelisää

Joidenkin ihmisten kanssa uin samaan suuntaan. En välttämättä samallalailla, toinen voi kroolata ja minä uin sammakkoa, mutta suunta on sama. Tunnen heti kenen kanssa voin uida rinnakkain tuntematta oloa epämukavaksi tai taistelematta etulyöntiasemasta. 

Kohtasin tänään samaan suuntaan uivan ventovieraan. Veden pinta lainehti samalla tavalla kuin ystävän kanssa. Oli helppo tehdä uintiliikkeet hänen vierellä. Oli keveä ja samalla maatunut olo. Tunsin, miten hengitys laajeni ja uintitekniikka parani. Kohtaaminen antoi minuun ryhtiä ja kannusti jatkamaan pidemmälle kuin kuvittelinkaan jaksavani. 

Tällaiset kohtaamiset ovat elämän suola. Ne tuntuvat sisimmässä ja antavat uudenlaista virtaa kehoon. Se virta on tehty toivosta, ilosta ja yhdessäolemisen tunteesta. Nämä kohtaamiset muistuttavat omasta erityisyydestä ja siitä, että on olemassa muitakin samalla tavalla erityisiä. Se tuntuu sisälläni kukalta, joka ei saanut ainoastaan vahvistavaa kasteluannosta vaan extra-vahvistavaa ravinnelisää. 

Toivoisin, että kukkani vahvistuisi päivä päivältä ja se olisi joskus niin vahva, että se yhdistyisi muiden kaltaistensa kukkien kanssa. Ne yhdessä tekisivät kauniin sydämenmuotoisen köynnöksen.

Satulan päällä sauhuaa

Monissa helsinkiläisissä pyöräilijöissä, lokeissa ja niissä kamalissa kakkahanhissa on jotain samaa. Samaa ahneutta, ärtymystä ja jopa agressiivisuutta. Ne ovat kesyyntyneet jääräpäisiksi kaupunkilaisiksi. Niillä on iso ego, jolla ne hallitsevat valtaamiaan alueita. Ne eivät siedä kanssaihmisiä reviirillään vaan hyökkäävät päälle.

Kaikkihan tietävät kauppatorin lokit. Kalaverkko päässä voi jotakuinkin onnistua syömään toripullansa. Ahnehtivat nokat voivat silti tökkiä päätäsi. Entäs hanhet. Ne makoilevat puistojen ja merenrantojen parhaimmilla ruohikko-osuuksilla. Ne ovat juuri siellä, missä aurinko paistaa ja käy kivasti merituuli. Siellä, minne itse haluisi asettua piknik-eväittensä kanssa. Mutta kas, kakkaa ruohikko täynnä. Ruohikko ja hanhet voivat hyvin (ja lisääntyvät vinhasti), mutta ihmiset lakkaavat harrastamasta puisto-piknikkejä...

Vihaiset pyöräilijät ovat melko uusi lajinsa. Heidän yhdennäköisyys toistensa kanssa on yllättävä. Nämä pikakiitäjät ovat varustautuneet parhaimpiin pyöriin ja pyöräasusteisiin. Niillä on suu tiukkana viivana, mustat pyöräilylasit ja aina kiire. Ne eivät siedä hidastelijoita tai normaaleja sunnuntai-ajelijoita. Silloin kilistetään kelloa ja kovaa, tai mennään suoraan päälle. Koiranulkoiluttajat saavat olla tarkkana, ettei pieni koira lennähdä pikakiitäjän ilmavirran mukaan. Jopa auto on ylimääräinen este. Risteyksessä kääntymistä odottava auto ei voi tulla eteen. Kuskille näytetään nyrkkiä ja kun nyrkki ei tehoa hakataan auton lasia. "Mitäs hittoa tuli hidastamaan menoani, tää on mun suojatie!".

Missä on pyöräilyn peace and love- meininki? Kaipaan enemmän sellaista leppoista ja huoletonta pyöräkulttuuria, jossa kukkaistytöt ja pojat ajelevat vaihteettomilla mummopyörillään ja ehtivät ottaa katsekontaktia muuhunkin kuin tien pintaan. Matkanteosta nauttiminen voi olla tyydyttävämpää kuin suorituskeskeinen kilpa-ajo oman kuntonsa kanssa. Ei siinä, salittakoon urheiluhenkisyys kaikille, mutta ylimielinen ja töykeä tienvaltiatar-mentaliteetti ei ole oikein. Liikenne ja elämä muutenkin on kompromissia kaikkien siellä olevien kanssa. Yhteiseloa ja oloa. Elämänasenne ja persoonan muu tyyli näyttää valitettavasti kantavan satulan päälle.

Lauantaina tuli poljettua n.15-18 kilometriä ja nähtyä monta ihanaa paikkaa.

Elämän kakkutarjotin

Yksi lempikahviloista sunnuntaina :)

Nykyisin tehdään mitä herkullisimpia kakkuja. Reseptit lentävät maasta toiseen. Niitä elvytetään uudella tavalla eloon. Äidin perinteinen tiikerikakku muuttuukin intialaiseksi inkiväärikakuksi. Makuelämyksiin halutaan vaihtelua uusilla kuorrutuksilla. Luomuajattelu, raakaruoka ja superfood ovat tuoneet oman lisänsä kakkuvalikoimiin.

Ihmisten tuntuu olevan helppo valita kakkureseptinsä. Minulle se on vaikeaa. Yritän ja hetken onnistunkin. Olen suklaakakuntekijä yhden päivän, toisen päivän prinsessakakun lumoissa,  kolmantena päivänä juustokakun luoja. Hetket eivät kuitenkaan kanna pitkälle, huomaan intohimoni laantuvan. Kakut lakkaavat maistumasta.

Tämä tekee minulle tietynlaisen kuulumattomuuden tunteen. En tunnu sopeutuvan kakuntekijöihin. En löydä paikkaa. Olen monien kakkujen leipuri, vaihdan reseptiä tuon tuosta. Kunnes kyllästyn lopullisesti ja ryhdyn väkertämään yksin pullaa.

Elämällä on tarkoitus. Minua elämä opettaa kulkemaan oman reseptini kanssa. Se opettaa olemaan itsenäinen, omaehtoinen leipuri, löytämään todellisen intohimoni sisimmästäni ja oppimaan luottamaan itseeni. Niin kauan epämukava kokemus kantaa kunnes opin. Niin kauan, että opin olemaan oman kakunhaltija. Luottamaan, että voin olla kakkukameleontti.

Elämä myös osoittaa, että pelkoja kuuntelemalla heijastan ympäristöön paikkani. Pelkään sitoutua noudattamaan yhtä kakkureseptiä. Pelot eristävät minua muista, väistän kaikenlaista kakkuporukkaa ja pakenen korvapuustien ääreen.

Pullanpyörittäminen on tarpeellista välillä, mutta nyt on taas aika ottaa sähkövatkain esiin. Tällä hetkellä sisälläni kuplii ihanasti, eikä siellä ainakaan pullataikina paisu vaan paremminkin vatkain surisee iloaan. Toiveena on uusi kakku.

Maanantaina teimme ystävän kanssa leivonnaisia raakasuklaasta :)

Nepalilainen kahvi ja kakku eilen :)
(Johan on ollut kakkuviikko!)

(Ps. Ja oikeastihan en tiedä kakuista paljonkaan, enkä ole leipurihiiva. Symboleita on elämä täynnä)

Äänien valtakunnassa

Ikkuna on raollaan. Tuuli ulvoo erilaisia ääniä.

... Kuin purjehtisin merellä. Tummat pilvet yläpuolellani seuraavat venettä kuin varkain. Oletettavaa on, että taivas päästää pian vettä. Tuuli on vaatelias ja haluaa varoittaa sateesta. 

... Kuin munkkiluostarin mantra. Palaan muistoihin. Joogaan hotellihuoneen katolla. Kello on vasta kuusi aamulla. Aurinko nousee. Viistosti vasemmalla minusta on munkkiluostari. Siellä on aloitettu aamumeditaatio. Himalajan vuoret loistavat takana. Tunnelma on mystinen. Tulen muistamaan aina tuon upean hetken.

... Kuin pöllö, joka huhuilee oksan laella, kuin tänään kohdattu Korkeasaaren huuhkaja. Päivät pitkät se katselee kaltereitten takaa itseään toljottavaa ihmismassaa ja yön saapuessa lähettää huutonsa maailmalle: "Kuulkaa, olen täällä."

... Kuin kauhuelokuvan aavemaisimmat kohtaukset. Ne juuri, joiden aikana voi puristaa koristetyynyn reunan kämmeniensä sisälle rullalle ja kirkaista kovaa. Sydän tykyttäen on kiva hiippailla nukkumaan ja muistella, mitä elokuvassa oli sängyn alla piilossa.


Ääni muuttuu humisevammaksi.

Vanhahko talo natisee ja paukkuu. Säpsähdän usein iltaisin ikkunaseinän kovaan naksahdukseen. Viime yönä kuulin haukotuksen äänen. Olisin luullut sitä koirani haukotukseksi, mutta se ei ollut siinä. Äänet ovat jännittäviä.  Ehkä henget kerääntyvät yhteen leikkimään. Ehkä joku niistä on jäänyt seinän taakse piiloon.

Ystäväni kanssa puhutaan "talonmiehestä", kun kuuluu epämääräisiä ääniä. Kerran talonmies ahkeroi yöllä niin kovasti, että katkaisi mökin ulkoharjan varren. Se kuului kovana äänenä "RIKS" ja aamulla pihalla makasi todiste. Tämä talonmies a`la "Mysteeri henki" herättää itsessä lähinnä hilpeyttä ja uteliaisuutta. En ole skeptinen henkimaailmalle, vaikka niiden näkeminen ei ole ollut minulle ajankohtaista. 

Kello lyö tahtia. Se muistuttaa mummolan kaappikellosta. Pienenä laskin viisareitten liikettä. Odotin koska se lyö tasatunnin ja äänen voimakkuus soi silloin kovemmin. Samalla isovanhemmat kuorsasivat ja mummoni heräsi yskimään. Käänsin kylkeä ja penkkisänky natisi allani.

Vatsani herättää ajatuksista. Se möyryää kuin kolli-kissa. Nälkä? Kesällä näläntunne hiipuu hiukan ja on vaikeampi erottaa. Ihana tekosyy rientää jääkaapille. 

Viimeinen lento

Bussi on melkein täynnä ihmisiä. Ovesta lennähtää valtava ampiainen.

Ampiainen pörrää ihmisten joukossa. Päät kääntyvät oikealle ja vasemmalle, katse kiertää. Väistöliikkeitä. Ampiainen törmäilee kiivaasti ikkunoihin ja vaeltaa kuin hullu. Muutamat matkustajat siirtyvät ikkunapenkistään pois. 

Takanani on nuori nainen, joka heiluu paikallaan. Melkein kuin hän jumppaisi siinä. Yritän ottaa katsekontaktia häneen ja olen jo sanomaisillani, että onpas iso ampiainen, mutta nielen lauseeni, enkä saa katsekontaktia toimimaan. Nainen on liian keskittynyt ampiaiseen. Selvästi peloissaan.

Ampiainen laskeutuu vanhan rouvan hiuksille. Rouva kiljaisee. Vieruskaveri säpsähtää ja huitaisee ampiaisen pois. Rouva kiittelee. Kaksi lihavaa miestä ihan bussin takaosassa vain nauravat asialle ja jatkavat mie-kieltään. Niiden vieressä ikkunan vieressä on rutistuksissa nuorehko tyttö. Sillä on tuskainen ilme naamalla. Lihava mies istuu hajareisin ja ottaa tytön penkkitilasta puolet.

Monet matkustajat ovat hermostuneita ylimääräisen matkustajan läsnäolosta. Matkustaja-ampiainen ei tietenkään tajua mennä itse ulos, kun ovi aukeaa. Mikä avuksi? Mietin, että haen Metro-lehden ja ohjaan ötökän sillä ulos. En uskalla. Pelkään liikaa noin isoa ja pistävää.

Pariskunta istuu vähän etäämmällä minusta. Ampiainen surisee heidän vierellä. Mies laittaa kätensä nyrkkiin ja tömäyttää ampiaista ikkunaa vasten. Se tippuu lattialle. Loppuu surina. Kuolema. Mies naurahtaa. 

Kaikki palautuu entiselleen. Ihmiset rauhoittuvat ja istuvat taas korrektisti. Hiljaisuus palaa bussiin. Ilmeettömyys kasvoille. 

Se oli sentään jonkinlaista trafiikkia suomalaisen kivikasvoisuuden keskellä. Komedian ainekset, hymähdän mielessäni, kun samalla kuvittelen tilanteen videopätkänä. Yksi vaivainen ötökkö muutti hauskasti tavallista rutinoitunutta bussimatkaa.

Ystävyyden uusi alku

 

Viemäri on puhdistettu. Mönjä on kaivettu pois. Hirveä määrä likaa. Eikä vain likaa. 

Myös väärinymmärryksiä ja puhumattomia lauseita. 

Viemäri vaati todellakin tehopuhdistuksen. Nyt rööri on auki ja
kahden ihmisen välinen yhteys virtaa sen läpi notkeasti. Ystävyys sai uuden alun.

Miksi emme aikaisemmin hoitaneet viemäriä kuntoon. Laittaneet tuota saasteen määrää sivuun ja keskittyneet oleelliseen. Pääasia, että teimme sen nyt. Nyt voimme hoitaa viemäriä säännöllisesti.

Viemärinhoitoa pitää vaalia, ennakoi, älä päästä viemäriä tukkeutumaan. 

Älkää te tehkö samaa virhettä, jonka me teimme. 

Puuton lintu

Anna Puu laulaa linnuttomasta puusta, mutta minä tunnen olevani tällä hetkellä puuton lintu. Lentelen metsässä ja vierailen toisten lintujen puissa. Niissä jokaisella on oma kaunis pesänsä. Kuljen pesästä pesään ja haen paikkaani. Tunnen irtolaisuuteni ja vaivaannun siitä, etten voi olla itsenäinen lintu. Olen riippuvainen muiden suojasta ja luvasta antaa minun olla heidän luonaan. Kaipaisin jo omaa puuta ja omaa pesäkoloa. Haluisin olla hetken suojassa, tuntea oman henkäykseni ympärilläni ja rakentaa oman pesäni kuntoon. Odotan, että puu vahvistuu ja on valmis vastaanottamaan minut.
Minä olisin jo valmis.

Merenrannan hiljainen havainnoija

Kesäinen merenranta tuo lämpövirrallaan uudenlaisia maailmoja. Sukellan rantapöheikköön tiirkistelemään sen elämää.

Puut ovat upeita, jylhiä ja monenmuotoisia. Rantatie on vehreä ja siisti. Muutamia yksittäisiä ihmisiä ja koirantaluttajia kulkee harvakseltaan. Rivistössä seisoo kiiltäviä ja kalliita autoja. Avoauto hiipii hiljaa ohi. Ihan kuin se haluisi esitellä kaikille itsensä. Rantatien hienot lukaalit piiloutuvat tiiliaitojen taakse. Yhdestä kuuluu musiikkia ja pihalla näyttää olevan porukkaa. Aidan ulkopuolella on mustaksi pukeutuneita miehiä. Vartijoita? Kamerani kuvaisi ahneasti juhlatalon vieressä kasvavia puita, mutta nuo mustapukuiset miehet tahtovat olla tiellä. Katselen sen vuoksi hiukan tarkemmin juhlien suuntaan. Pihalla näyttäisi olevan muutama tuttu politikko. Nyt tarttis olla kiikarit, että asia varmistuisi. Jää siis arvailun varaan.

Aallot laineilevat vilkkaasti osoittaakseen tuulenvoimakkuuden. Pilvimassat työntyvät eteenpäin ja aurinko pyrkii niiden välistä virkkaisesti esiin silloin, kun mahdollista. Työnnän kaulaani takin kauluksen alle. Katson, miten aalto kutsuu koiraani luokseen. Koira ottaa hapuilevia askelia veteen ja heitän sille kepin, jotta se saa ponnekkuutta itsensä kastamiseen. Se hypähtelee eteenpäin meressä niin kauan, kun jalat yltävät maahan. Viimeisen metrin se vihdoin ui. Sen silmät ovat iloiset ja se tuo ylpeänä kepin rantaan. Se ravistaa itsensä terhakkaasti, väistyn äkkiä kastelemesta itseäni.

Heinikko on pitkä. Kaartelemme koiran kanssa rantaviivaa. Koiralla on nenä tiiviisti maassa. Välillä pitää katsoa sen perään, vaikka se totteleekin erinomaisesti. Sillä vaan on paha tapa maistella mukavia herkkuja, mikäli ihmiset ovat jättäneet jotain syötävää maahan. Sitten taas oksennetaan aamuyöstä. Tai se saa päähänsä kieriä jossain sille ihanassa tuoksussa. Lannan hajuinen koira ei ole miellyttävä kaveri. Heinikon takaa näkyy pitkä virveli. Mies on sen jatkeena pyydystämässä kalaa. Koira kummastelee hetken. Mietin, että onkohan toinen koskaan nähnyt onkivaa miestä. Koirani on elänyt vain yhden kesän tätä ennen. Pian tulee vastaan lapsi ja toinen, nuorempi, virvelimies. Lapsi huutaa ukkia. Päättelen siitä, että siinä on kolme sukupolvea poikia koolla. Herttainen kokoonpano. Näitä "poikien juttuja".

Kiipeämme kalliolla. Kallio kukkii upeissa väreissä. Yritän kuvata, vaikka tuuli tekee kasvikuvaukselle haasteita. Ne keinuvat tuuleen tahtiin melko voimakkain liikkein. Lokit kirkuvat ja kiertävät meitä. Mustarastaat tulevat lähelle. Otan taas kameran, mutta sen päälleasettamisen aikana linnut ovat jo pyyhältäneet muualle. Teen tavoitteeksi ottaa tänä kesänä yhden hyvän kuvan mustarastaasta. Ystäväni lempilintu, hänen kunniaksi. Toki lintu on minustakin kaunis. Niitä on Helsingissä nyt aika paljon.
Kalliolla makoilee muutama himokas auringonpalvoja. Ihan pavunvärisiltä jo näyttävät, miksi turhaa paahtaa itseään lisää, mietin.  Toisen näen syrjässä, ihan kuin piileskelisi siellä. Uskomatonta, että jotkut tarkenevat olemaan uikkareissa. Minun ihoni ylle kylmä tuuli vaatii pitkähihaisen ja takin.

Olemme hetken kalliolla. Istun ja imen itseeni merellista ilmastoa, sen voimaa ja pilven takaa pilkahtelevaa aurinkoa. Olen korkealla ja näen pitkälle. Tämä on paikka, jossa on hyvä olla, on ollut aina hyvä olla. Vasta toisen kerran olen jakamassa tätä kokemusta koirani kanssa. Olen niin onnellinen, että minulla on tämä hiljainen kaveri tässä vierelläni. Koira on märkä, se tulee lähelleni ja nuolaisee kättäni. Ihan kuin se olisi ymmärtänyt, mitä ajattelen. Mutta kylmyys iskee, lähdemme taas liikkeelle. Rannikolla on joutsen. Se pesee sulkiaan ja vilkaisee meitä ohi kulmien. Saan sen kuvaan yhdessä sen takana olevan veneen kanssa. Sielläkin kalastetaan. Koira haluaa vielä uida. Menemme taas rantaan, mutta levää on vedessä järkyttävä määrä. En voi antaa koiran uida siinä liejussa.

Pensaikossa  penkillä on kaksi ihmistä. Tie poikkelehtii sen vierestä ja joudun kuin varkain näkemään heidän intohimoisen suuteluhetkensä. Ihanaa, että Suomessakin tapahtuu julkisesti intohimoisten tunteiden osoitusta. Onnea heille ja hymyilen. Jäätelökioski kutsuu luokseen. Ajattelen vähän sokeroida itseäni, jottei verensokeri pääse taas yhtäkkiä liian alas. Istun kivelle syömään jätskipalloani. Satun taas huomaamaan suutelevan parin. Aika kauan ovat herkistelleet.
Toisella puolella on matonpesijöitä. Harmittaa, että pesuvesi menee mereen ja lisää sen rehevöitymistä. Matonpesijöitä on neljä, selkeästi yksi perhe: äiti ja isä, poika ja tyttö. Poika on jo aikuinen tai ainakin melkein, tytöstä en ota selvää. Ainakin aika pienikokoinen. Heillä on selkeät roolit. Äiti pesee maton, isä huuhtelee sen meressä ja lapset kantavat sen sellaiseen häkkyrään, joka rullaa siitä suurimmat vedet pois. Sitten he kantavat sen ilmeisen tuskastuneena toisen paikkaan kuivumaan. Hyvää tiimityötä! Olispa minunkin lapsuuden perhe joskus toiminut noin, ei ole tullut mieleenkään.

Jätski tekee oloni hyiseväksi. Koira on rullalla jalkojeni välissä. Päätän lähteä kotiin. Nainen ja mies tulevat pusikon takaa pussailemasta. Hyimyilevät koiralleni. Eroavat samassa kohtaa, jossa minä vaihdan kadun puolta. Suutelevat taas kiihkeästi. Nainen tyylikäs ja mies myös, puku päällä. Selkeästi hyvissä viroissa. Kello on kaksi, viettävätkö kahvitaukoa tai mitä? Molemmat nousevat eri autoihin ja kaasuttavat tiehensä. Onkohan kyseessä salarakkaat? Miksi tavispari tapaisi toisiaan tyylikäästi pukeutuneena pusikossa keskellä arkipäivää? Onni on kaunista, mutta särkyneet sydämet ja pettäminen ikävää. Kaunis pari ei näytäkään enään niin kauniilta.

Merenranta jää taakseni elämään elämäänsä. Tuuli pyrkii silti mukaani ja pilvimassat kasvavat. Pian taivas tiputtaa sadetta.

Hello you all!

Hei!

Hello!

I can`t unfortunately say "hello" for you in South-Korean and Thailand! 

It would be nice to learn.

Blogillani on eniten lukijoita Suomen lisäksi Yhdysvalloista ja Venäjältä.
Myös Britanniasta, Belgiasta, Saksasta, Kanadasta, Italiasta, Puolasta  ja Virosta käydään lukemassa. 

Yllättävimpiä ovat kuitenkin Etelä-Korea ja Thaimaa. 

Ruotsista en ole saanut ketään lukijaa, vaikka paremminhan se sopisi kuvioihin. 

Olisin utelias tietämään, kuka on eksynyt blogiini  ja vielä noinkin kaukaa.
Olisin utelias kuulemaan sinusta lukija. Miksi et jätä mitään merkkiä, että käyt täällä. 

Näen sinut toistuvasti vain tilastojen valossa. Ilmeisesti ymmärrät suomea.

Minusta tuntuu, että blogiin on vaikea jättää mielipidettään erityisesti silloin jos mielipiteen jättäjiä on vähän.
Olen huomannut, että monessa asiassa toimii alitajuinen "laumaefekti". 

On helpompi sanoa ääneen jos on muitakin sanomassa, silloin ei erotu liikaa. 

Tai sitten kirjoitukseni eivät yksinkertaisesti herätä ajatuksia. Se tuntuisi oudolta. 

Sillä kai sinulla on edes krittiikkiä hampaan välissä?

Ei ole tarkoitus pelotella, sinulla on oikeus olla näkymätön, anonyymi lukija. 

Olen iloinen siitäkin!

Kirje Kesälle

Hei Kesä!

Kiitos, että olet tullut luoksemme! 

...Olemme siitä niin iloisia, että jopa hymyilemme toisillemme. Ilon ja euforian väreet kantautuvat aaltoina koko tienoon poikki. Ihmiset heräävät kuin muukalaiset pesäkoloistaan ja alkavat elää uudella tavalla. Kesä kasvattaa siiveet. Ne notkuvat tahdissamme pilvilautan yllä. Aurinko nostaa hattua meille. 

Järven pinta peilaa valoa. Kastelemme varpaita ja tunnemme, miten hiekka vajoaa allamme. Virtaus vie kauemmas rannasta. Tekisi mieli sukeltaa ja syöksyä veden alle kuin vaahtopää. Veteen jää monta huolta, se pyhkäisee ne kevyellä otteella mukaansa. 

Se hellii kulkijaa, veden syleilyssä on kylmänäkin iltana lämmin. 

Puutarhassa ja metsässä voi koskettaa multaa, puuta ja kukkaa. Tuntea siten, ettei kesä ole vain vuodenaikojen improvisaatiota vaan elämäntuntuinen ja kosketuspintainen aika. 

Hurraa huudot sinulle, Kesä!

Monstereitten yö

Helsingin keskusta. Klo 22.45. Kävelen kadulla. Vastaan kävelee toinen toistaan rosoisempia hahmoja. Grillin edustalla niitä piisaa oikein jonoksi asti.

Näky on sama kuin klo 18 samana päivänä, kun jonkinlainen monstereitten letka täytti Mannerheimintien. Joku paraati, jossa ihmiset olivat pukeutuneet verisiin palttoisiin. Nyt samat henkilöhahmot linkuttavat tietä pitkin, puuttuu vain verinen naama.

Jos en tuntisi suomalaista viinakulttuuria, olisin varmasti pöyristynyt, jopa järkyttynyt.

Ja tätäkö on lähteä baariin viettämään iltaa. Juhlimaan. Parhaat vaatteet päälle. Lakerikengät jalkaan. Naiset kihartaneet tukkaansa tunti tolkulla ja hankkineet uudet irtoripset ja rakennekynnet tätä iltaa varten.
Nakkijonossa näkee sitten tuloksen. Ripset roikkuvat jo puolitiessään, kun kännissä vuodattavat kyyneleitä. Miehellä sinappia naamatäynnä.




Katujen örinästä saisi hienon luontodokumentin: "Näin ääntelee ihminen". Rosoisista kasvoista heijastuu sumu ja tyhjyys. Melkein voin kuvitella savua koko ilman täyteen.

Kaikki tuntuvat silti hyväksyvän toisensa. Kukaan ei ihmettele toisen rosoisuutta. Se, ettei pysy pystyssä on aivan ok. Vähän suolakurkkua silmäkulmassa, ei siihenkään kukaan kiinnitä huomiota. Viikonloppuiltana ymmärrys kasvaa, kulttuuri antaa siihen myöten. On normaalia käyttäytyä juuri noin.

Humalainen porukka möyrii eteenpäin. Tai ryömii... Laahustaa... Koikkelehtii... Horjuu... Kaatuilee... Heiluu... Huojuu... Jokatapauksessa, se on kuin kasa jotain ylimääräistä ainetta. Kaukaa näyttää melkein epämääräiseltä oliolta. Olenkohan kadun ainut selvä. Naurattaa ja itkettää samaaan aikaan. Menee vaan jotenkin hilseen yli.

En halua tietää, miten aamuyö sujuu. Missä kunnossa nämä kaunottaret ja kulkurit ovat silloin.

Romeo ja Julia

Tänä iltana oli ilo vierailla hiljaisessa koirapuistossa, Helsingin Rajasaaressa. "Romeo ja Julia" siellä kuhertelivat. Oli niin romanttista, että!

Kaksi mustarastasta:

"Minä haluan tutustua sinuun!", huusi koiras oksalta.

"Minulla on nyt muuta tekemistä.", vastasi naaras ja liiteli sinne tänne.

"Tulisitko kuitenkin tähän oksalle vierelleni?", aneli koiras.

"Jos pyydät oikein kauniisti.", hihitteli naaras ja teki parhaimmat lentokuvionsa. Samalla se tietenkin yritti näyttää vaatimattomalta ja viehkeältä.

"Tämä ei olekaan helppo nakki.", pohti koiras mielessään. Se pöyhisteli sulkiaan ja teki myös pienen lentonäytteen. "Näytinköhän kyllin nopealta ja ketterältä...", se ajatteli ja teki varmuuden vuoksi saman uudestaan.

"Tule nyt vaan tänne, näin kaunis iltakin. Aurinko laskeutuu tuolta takaa. Tästä viereltäni näet paremmin.", koiras aneli taas.

Tätä jatkui tovi. Koiras alkoi hermostua, mutta pidätteli itseään. Se epäili, ettei sen karisma purenut. Siksi se teki seuraavan siirron. "Tulisitko katsomaan pesääni, olen rakentanut sen kauniiksi. Tänne mahtuisi toinenkin...".

"Ehkä, ehkä...", kiusoitteli naaras vain.

"Noh, minä odottelen täällä.", koiras yritti olla tyyni, mutta sisällä kuohui: "Mikä naaras!"

"Hihhih!", naaras vain virkkoi, mutta ääni paljasti kaiken. Se alkoi soida uudella tavalla ja moninaisemmin.

Tämä ääni sai koiraan kurkistamaan pesäkolostaan ja jatkamaan houkutteluaan omilla äänen moninaisuuksillaan... 

Miten tarina päättyy, sitä en nähnyt. Mutta olen vakuuuttunut, että kiusoittelun loputtua naaras lensi ilomielin koiraan pesään ja lopulta he kaksi saivat toisensa. Ja pian on pesä täynnä mustarastaspoikasia... 

Pitää mennä uudelleen seuraaman näiden ihanien kuhertajien elämää.

Sopimuksia tai totuttuja tapoja?

Nainen istuu leikkivän lapsensa kanssa pihalla tai seuraa perässä, kun tuo parivuotias juoksee ja leikkii. Isää näkee vain tupakalla terassillaan ja ilmeisesti aamuvarhain parkkipaikalla. Onkohan isä sanonut ennen lapsentekoa vaimolleen: "Minä en sitten leiki lapsen kanssa pihalla."

Samaiseen perheeseen hankittiin koira. Sitä taluttaa perheen äiti ja 10-vuotias tytär. Onkohan isä sanonut muulle perheelle ennen koiranhankintaa: " Minä en sitten taluta koiraa ulkona."

Toinen perhe. Isä tulee töistä ja lähtee säännöllisesti iltapäivälenkille kera kahden lapsen ja koiran. Äiti hoitaa lapsia päivät. Miten idyllistä, että äiti saa hengähtää hetken ja isä ottaa vastuun lapsista töistä tultuaan. Onkohan äiti sanonut miehelleen ennen lastentekoa: "Sinä sitten saat huolehtia lapsista, kun tulet töistä kotiin."

Avopari. Nainen ja mies. Mies leikkaa takapihalla ruohoa. Nainen tulee tämän jälkeen terassille ottamaan aurinkoa. Mies korjaa pyörää. Nainen lähtee tämän jälkeen pyöräilemään. Onkohan nainen sanonut: "Sinä sitten leikkaat takapihan ruohon ja korjaat pyörät."

Ja kahden naisen talous. Yhdessä kiinnitetään taulut ja rakennetaan aita. Vuorotellen siivotaan ja viedään roskat. Se pesee pyykin, joka jaksaa. Se tekee ruoan, jolla on nälkä.

Onko perheenjäsenillä sopimukset, mitä kukin tekee? Ovatko kaikki tyytyväisiä osaansa? Muodostuvatko perheiden sisällä olevat roolit persoonakohtaisista-, motivaatiokohtaisista- ja/tai aktiviteetti-eroista? Tai muodostuvatko ne jopa vanhakantaisista sukupuoliroolioletuksista?

Olisiko sopimuksissa päivittämistä?

Laumaeläimillä ja linnuilla on omat roolinsa toistensa kesken. Olemmeko me ihmiset tässä asiassa samanlaisia?

Sitkeä sydän

Minulla on sitkeä sydän.

Juha Tapio laulaa siitä.

Sitkeä sydän luottaa ja uskoo lopppuun asti

se rakastaa, rakastaa ja rakastaa!

On joskus tyhmänrohkea. 

Lapsekas. 

Osoittaa heikkouteni.

Saatan unohtaa asioita,

kykenen olemaan viileä ja etäinen

Mutta

sydämellä en unohda koskaan.

Olen lämpöä ja tulta

jotain ihan uutta.

Jos sydämeni sopukkaan joku pesiytyy ja se jollekin sykkii

se sykkii sille 

aina.

Se ymmärtää pahuuden ja valheet

silti

se katsoo läpi
valoon.

Se ei ole tyhmä vaan viisas, 

anteeksiantavainen.

Yhden ikävän asian se tekee,

kaipuun.

Vaikka kuinka juoksen ja älyllisesti mittelöin sitä,

en pääse yli.

Ja heikkona hetkenä 

kaipuu täyttää huoneeni tilan.

Ilman sydäntä en olisi mitään,

en olisi kukaan.

Se ohjaa kohti kauneutta

on aina apuna, kun en tiedä, mitä tehdä.

Sydämeni tulvii rakkautta.

Annathan sen jakaa sitä. 

Ethän pelkää.

Pikkuihmiset hurraa!

Ihana kuunnella, miten pienet ihmiset jutustelevat pihalla toisilleen ja ohikulkevalle ihmiselle (minulle). "Me korjataan autoja", huusivat ne jo kaukaa kerran. Nyt ne kertoivat järjestävänsä olohuonetta kuntoon. Hauskasti olivatkin pikkupenkit muodossaan. Seuraavassa hetkessä heillä on jo muuta mielessä. Pienen ihmisen huomio liikkuu nopeasti ja elävästi. 

Vielä vuosi sitten toinen pihan veljeksistä istui rattaissa ja sen velikin leikki lähinnä omien vanhempiensa kanssa. Nyt molemmat veljekset juoksevat ympäri pihaa ja leikkivät isompienkin kanssa. Lapsen maailma laajenee ja muuttuu jatkuvasti. Lapset tuntevat kaikki naapurit ja ovat hyvää pataa keskenään, aikuiset tuskin tervehtivät toisiaan. 

Mutta se, mikä tuossa on suloisinta on juuri se, että nuo alle 5-vuotiaat pikkuiset ovat niin sopuisia toistensa kanssa. Kaikki otetaan leikkiin mukaan, eikä aleta katsomaan uutta tulijaa paheksuen. Isompien lasten ja nuorten maailmassa ovatkin sitten jo lokerot. Itsessä on oltava jokin lokeroon mahtuva puoli. Muuten syrjäytetään. 

Meillä on paljon oppimista noista ihanista pikkuisista!

Uniretkelle

Yö hiljaa painuu eteeni

on jo huoneessa unen henki.

Se hellästi minua koskettaa

ja valmistelee kohti unimaailmaa.

Usva taivaan lakea varjostaa

kuu ei kierroltaan näy ollenkaan.

Hämyisyys kiertää huoneen seiniä,

kehräten ylläni kuin kissanpoikanen.

Olkapäiltäni päivän pudotan

lattialle turhat pölyt itsestäni tiputan.

"Olkoon huominen alku uusi",

sydämeni jo huusi.

Jokainen pieni risahdus

ah, niin taivaallinen.

hiljaisuus yöllinen,

sen olemus niin seesteinen.

Rakastan tätä hetkeä,

 minun yöllistä taivallusretkeä.

Tässä unen ja valveen todellisuudessa

voi seikkailla alitajunnassa.

Kauniita unia jokaiselle toivotan!